Iloa ja onnea autoilusta

Auto on yksi tärkeimmistä jahtivarusteistani ja kilometrejä kertyy vuosittain pelkästään metsästyksen merkeissä vähintään kymppitonnin verran. Nykykiesiäni on rangaistu moneen otteeseen kuoppaisilla hiekkateillä ja umpihangella. Tänä viikonloppuna se taisi viimeinkin saada tarpeekseen.

Ajan vuosittain kolmisenkymmentätuhatta kilometriä. Niistä puolet kuluu työmatkoihin, mutta loput kilometreistä ajetaan metsästyksen merkeissä. Pelkästään vuotuinen hirvireissu kasvattaa kilometrikertymää kolmella tuhannella. Pienriista-ajoa kertyy syksyn ja alkutalven aikana arviolta kahdeksan tuhatta kilometriä. Loput tulevat hajareissuista sinne sun tänne: majavajahdista, näätäloukkujen tarkistelusta ynnä muusta.

Autovalintani on viimeiset kuusi vuotta ollut Skodan farmari. Vähintään kerran vuodessa autoilu aiheuttaa itkuraivarit ja kiiruhdan nettiautoon vannoen päivittäväni tsekinihmeen korkealla maavaralla varustettuun nelivetomaasturiin. Toistaiseksi se on kuitenkin jäänyt tekemättä, autot kun ovat kalliita ja vaihtaminen turhauttavaa. 

Autoraivareita ovat matkan varrella aiheuttaneet mm. puhjennut öljypohja (kaksi kertaa), juuttuminen hankeen/mutaan (lukemattomia kertoja) ja epämääräiset viat jotka johtuvat todennäköisesti rakkineen iästä (kasvavassa määrin). Lisäksi kaltaisellani tapametsästäjällä pitäisi olla perhefarkkua messevämpi menopeli, mielellään camokuviolla tai härskin blaze-oranssina.

Autoni laukesi taas eilen ja jänisjahti jäi välistä, koska moottorinkuvan palaessa kojetaulussa katsoin viisaimmaksi suksia kotiin ja kontaktoida hovikorjaajani. Pahaa mieltä purettiin perinteisesti saunan jälkeen oluen ja nettiauton parissa, tällä kertaa taas vähän aiempaa enemmän tositarkoituksella. Tarjonnan selaaminen pakotti pohtimaan oman auton perimmäisiä käyttötarkoituksia, tulisiko maasturi tarpeeseen vai turhakkeeksi.

Harmistuksen aiheet ovat sijoittuneet lähinnä metsästysreissujen viimeisille kilometreille. Päästäkseni sorateiden ääreen kiroilemaan autolleni, joudun yleensä ensin ajamaan useamman sata kilometriä viivasuoraa pikitietä. Pohdinta kulminoitui lopulta siihen, kumpi on tärkeämpää, ajomukavuus 98% matkasta ja pieni kulutus vai se, joudunko kävelemään tai ajamaan varovaisemmin sen pari viimeistä kilometriä. Tunteet sanoivat yhtä ja järki toista. 

Huolimatta vinkunastani, on nykyautoni palvellut minua hyvin. Se on mukava ajaa, vakionopeudensäädin helpottaa kilometrien taittamista kivasti ja kaksihenkisen perheen rojut ja koirat mahtuvat mukaan ilman suuria pakkaamisen taitoja.

Valitettavasti näyttää nyt taas siltä että järki voittaa ja hankin toisen samanlaisen perhelällykän millä olen kuluttanut asfalttia edelliset puoli vuosikymmentä.

Toisaalta olisihan se maavara aika kiva asia...