Ei olisi uskonut: METSÄSTYKSEN HYVÄKSYTTÄVYYS KASVAA EDELLEEN

Riistakeskus julkaisi kesäkuun alussa uusimman mielipidetutkimuksen metsästyksen hyväksyttävyydestä.

Metsästykseen kielteisesti suhtautuvien määrä on nyt vain 10 prosenttia väestöstä. 1986 vastaava luku oli 31 prosenttia.

Tutkimuksella on jo neljän vuosikymmenen historia. Metsästyksen hyväksyttävyys on koko ajan parantunut. Tämä tuntuu monen mielestä ristiriitaiselta, sillä yleisen käsityksen mukaan kaupungistuvassa ja vihertyvässä maailmassa metsästyksen pitäisi olla sammuva ja häviävä ilmiö jota kaikki vastustavat.

Yksi syy positiiviseen kehityssuuntaan on, että vertailun lähtökohta sattuu metsästyksen arvostuksen aallonpohjaan 1980-luvulle. Silloin oli todella syytä olla huolissaan alan tulevaisuudesta. Olin silloin vastuussa silloisen Metsästäjäin Keskusjärjestön viestinnästä ja ensimmäinen tutkimus tehtiin viestintätoiminnan kohteiden ja sisällön suuntaamiseksi. Seuraajani MKJ:ssa ja sittemmin Suomen riistakeskuksessa, viestintäpäällikkö Klaus Ekman, on toistanut tutkimuksen vertailukelpoisena nyt neljä kertaa. Siitä kiitos hänelle. Tutkimussarjan merkitys vain korostuu vuosikymmenten kuluessa.

Oma vanheneminen on ristiriitainen asia, mutta se etu siitä on, että muistaa niitä metsästysolojen lähtökohtia, joihin tuon tutkimussarjan alkupään tulokset perustuvat.

Muutoksen syistä nostaisin esiin kaksi aihealuetta, joista uskon löytyvän keskeiset syyt mielipideilmaston muutokseen: Ensimmäinen on metsästäjien oma käytös ja toinen riistakantojen kehitys.

Metsästäjien käytös on parantunut vuosikymmenten kuluessa

Entisenä riistahallintotoimijana antaisin ansion mielelläni alan organisaatiolle, mutta mielipidekehityksessä niiden rooli on ollut vain välillinen. Järjestöpropaganda toimii nimittäin huonosti sivullisten suuntaan. Suora ja suurin vaikutus kansalaisten mielipiteeseen on sen sijaan ollut metsästäjäyksilöiden toimintatavan muutoksella.

Jokainen metsästäjä on harrastuksensa mainosmies. Tuo lause oli vuonna 1986 ensimmäisestä mielipidetutkimuksesta vedetty johtopäätös. (Tänä päivänä mainosmies korvattaisiin tietysti jollain sukupuolineutraalilla sanalla). Jos halutaan vaikuttaa metsästyksen hyväksyttävyyteen, se tapahtuu parhaiten jokaisen metsästäjän asiallisen ja hyväksyttävän käytöksen ja asiallisen asioista kertomisen kautta.

Kaikissa toistetuissa kyselyissä ovat vastaajat ilmoittaneet metsästävän sukulaisen tai tuttavan tärkeimmäksi ja luotettavimmaksi tietolähteeksi metsästysasioissa. Vastausvaihtoehtoina ovat tuon lisäksi olleet kaikki kunkin ajankohdan mediat ja tietolähteet. Syy vaikutusmekanismin kattavuuteen selviää myös samasta tutkimuksesta. Valtaosalla suomalaisista on metsästäjä lähipiirissään. Vain noin 15 prosenttia kansalaisista on ilmoittanut, että ei tunne henkilökohtaisesti yhtään metsästäjää. Miten tuo metsästävä tuttava tai sukulainen käyttäytyy ja mitä puhuu, vaikuttaa keskeisesti ihmisen mielipiteeseen.

Metsästäjien käytös ja ulkopuolisten huomioon ottaminen on käsitykseni mukaan parantunut koko ajan vuosikymmenten kuluessa. Tämä on ollut sekä yhteiskunnan muutospaineiden aikaansaamaa että organisaatioiden tavoitteellisen toiminnan tulosta. Seuraavassa muutama tarkentava ajatelma näistä:

Metsästäjien peruskoulutus on kehittynyt asteittain yhä tehokkaammaksi. Ensimmäinen versio 60-luvulla oli ohuen oppaan lukeminen ja tentti. Nyt useamman illan kurssilla painotetaan lainsäädännön lisäksi hyvää käyttäytymistä ja harrastuksen eettisyyttä ja luonnon kestävää käyttöä. Aloiteleville harrastajille järjestetään lisäksi monia erilasia täydentäviä kursseja ja koulutusta. Lisäksi yhä useampi on viime vuosikymmeninä aloittanut metsästyksen aikuisiässä, jolloin käsitys kaupungistuneen yhteiskunnan hyväksymästä ja oikeasta käytöksestä on jo valmiiksi omaksuttu.

 

Metsästäjien peruskoulutus on tehostunut vuosikymmenten saatossa. Kuva Helsingin riistanhoitoyhdistyksen kurssilta. Toiminnanohjaaja Paula Laukkanen opettaa. Kuva:Hannu Nieminen

Metsästyseurojen oma valvonta ja ohjaus uusille jäsenille on tehostunut. Kun sodanjälkeiset pojankollit pääsivät jahtimaille kuin mullikat keväällä laitumelle, nyt seura opastaa ja johdattelee uudet jäsenensä alueen erityisolosuhteet huomioon ottavaan metsästyskäyttäytymiseen. Ylilyöntejä ja töppäilyjä ei sallita.

Lainsäädäntö on vuosien saatossa karsinut kritiikkiä aiheuttaneita metsästystapoja. Esimerkkejä tästä ovat petolintujen ja lokkilintujen rauhoitukset, ansa- ja rautapyynnin kiellot ja haittaeläinten lisääntymisaikaisen metsästyksen tiukat rajoitukset.

Julkisuuden pelko on myös vaikuttanut metsästäjien käytökseen. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä tieto töppäilystä levisi vain suupuheena kyläkunnassa. 70-luvulta alkaen sensaatiohakuinen lehdistö ja muukin media on tarttunut siekailematta epäasialliseen tai laittomaan käytökseen ja levittänyt sen koko kansakunnan tietoon. Siihen riepotukseen kukaan ei halua.

Metsästäjät ovat oppineet myös hyödyntämään julkisuutta. Kun metsästystä tehtiin aiemmin jopa salaa sivullisten katseilta, nyt järjestetään julkisia metsästystapahtumia ja kutsutaan mediaa mukaan seuraamaan toimintaa erityisesti, jos se on luonnonhoitoon tai laajempaan yhteiseen hyvään tähtäävää.

Metsästäjien käytös on siistiytynyt ja harrastusta osataan puolustaa eettisin ja luonnonhoidon kannalta kestävin perustein

Riistakantojen kasvu peruste metsästykselle

Asenteet muuttuvat hitaasti. 1980 luvulla yleisön mielipide oli seurausta muutaman aiemman vuosikymmenen tilanteesta. Riistakannat olivat tosiasiassa tai ainakin yleisön mielikuvissa aallonpohjassa.

Suurpetokannat oli metsästetty vähiin jo 1900-luvulle tultaessa. Siitä huolimatta sutta ja karhua metsästettiin lähes rajoituksetta. Tämä herätti vastarintaa suojeluväessä ja myös muussa väestössä.

Hirvikannat olivat olleet koko vuosisadan alkupuolen erittäin vähäiset. Selvempi nousu alkoi 1970-luvulla, mutta runsaista hirvikannoista tai niiden aiheuttamista haitoista ei vielä 80-luvulla yleisesti puhuttu.

Metsäkanalintukantojen ”kannanromahdus” oli käynnissä ja saaliin väheneminen oli laajasti julkisuudessa uutisoitu asia.

Varsin yleinen kriittinen puheenparsi sekä maalla että kaupungissa oli tuolloin: ”Pitääkö ne viimeisetkin tappaa”.

Nyt viimeisenä neljänä vuosikymmenenä riistakannoissa on tapahtunut valtaisa kasvu. Poikkeus tästä on toki metsäkanalinnut: Niiden kannat ovat edelleen alhaisella tasolla, mutta kantojen paremmalla seuranalla metsästyspainetta on ryhdytty säätelemään kantojen kestokykyä vastaavaksi.

Runsastuneiden hirvieläin- ja suurpetokantojen aiheuttaminen haittojen vuoksi metsästys nähdään nyt ehdottomaksi välttämättömyydeksi. Haitallisten vieraslajien vähentäminen katsotaan lähes metsästäjien kansalaisvelvollisuudeksi.

En ole aikoihin kuullut ekoidealistienkaan suusta lausetta: ”Antakaa luonnon hoitaa”. Päinvastoin, jos asiaan otetaan kantaa vaaditaan metsästyksen lisäämistä.

Myös muita positiivisia muutosajureita

Tutkimussarjan alkupäässä vaikuttivat vielä yleisesti sodanjälkeisen raivaaja- ja rakentajasukupolven asenteet. Sen kuulin myös itse aloittavan metsästäjänä 60-luvulla: ”Metsissä luuhaaminen tyhjän perässä on ajanhukkaa. Tekisitte jotain hyödyllistä”. Tänä päivänä harrastukset sen sijaan  nähdään tärkeäksi osaksi ihmisten hyvää ja elämää ja yhteiskunnan hyvinvointia.

Naisten yhä lisääntyvä mukaantulo metsästysharrastukseen ja myös lähi- ja luontoruuan arvostuksen kasvu ovat tämän hetken positiivisia muutosajureita.

Lopuksi on todettava, että vaikka 10 näyttää pieneltä prosenttiluvulta, puoli miljoonaa metsästystä vastustavaa kansalaista saa nykyisenä SOME-aikana helposti luotua suurta epävarmuutta mielipideilmastoon. Siksi metsästäjien ja alan organisaatioiden on syytä edelleen kehittää toimintaansa. Yhteiskunnan eettiset arvot muuttuvat koko ajan.

Suomen riistakeskuksen tiedote aiheesta:

 

Lisää kommentti

Rekisteröidy Eräverkkoon pystyäksesi osallistumaan keskusteluihin. Rekisteröityminen on ilmaista.

Rekisteröidy »

Avainsanat

Suosituimmat

Arkisto

Tilaa blogit sähköpostiisi

Saat viikottaisen koosteen julkaistuista blogikirjoituksista suoraan sähköpostiisi.