Vastine eläinsuojelujärjestöille: JOUSI ON EETTINEN ASE

Valkohäntäpeuran jousijahti käynnistyi vastalauseiden saattelemana.

Eläinsuojelijoiden järjestöt aktivoituivat vastustamaan jousimetsästystä samaan aikaan kuin metsästyslain muutoksen mahdollistama valkohäntäpeuran metsästys lähti käyntiin. Primitiivinen jousimetsästys on muka eläinrääkkäystä.

Hetki on tietysti oivallinen suojelujärjestöjen profiilin nostoon ja toimintaideologian tunnetuksi tekemiseen. Ne vastustavt metsästystä. Vastaavanlaiseen hetkeen tarraisin itsekin, jos vielä olisin aktiivi järjestöelämässä.

Uutisoinnissa on tyypillistä tarkoitushakuisuutta tutkimustuloksiin viitattaessa. Suomeen paremminkin sopivaa tutkimustietoa on. Tanskassa 2000-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan eläinten haavoittamistiheys metsäkauriin jousimetsästyksessä on samaa noin viiden prosentin tasoa kuin eurooppalaisessa kiväärimetsästyksessäkin.

Vastustuskannanotto hyödyntää vahvasti sitä mielikuvaa, joka valtaosalla kansalaisista on:  Pojat värkkäävät katajasta jousen, hamppunarusta jänteen ja ampuvat pihlajanoksasta tehtyjä nuolia. Sitähän valtaosa pojankoltiaisista on aikanaan tehnyt. Ilkikurisemmat säikytellee sillä vielä naapurin kissaa tai pihajänistä.

Nykyaikaisessa jousimetsästyksessä on kuitenkin kyse aivan muusta. Nykyaikainen taljajousi tähtäinlaitteineen on teknisesti korkeatasoinen ampumalaite. Sen teknistä osumatarkkuutta voidaan verrata ruutiaseisiin, mutta nuolen liike-energia tuotetaan lihasvoimalla jousen lavat jännittämällä. Nuolen lähtönopeus on lähes 100 metriä sekunnissa.

Riistaa ammuttaessa pyritään nopean ja armeliaan kuoleman tuottamiseen saaliseläimelle. Sen vuoksi metsästysnuolissa käytetään erittäin teräviä leikkaavia kärkiä, jotka avaavat  saaliseläimeen 2-3 senttiä leveän haavakanavan.  Valkohäntäpeuran kokoiseen eläimeen sydämen ja keuhkojen alueelle ammuttaessa nuoli menee yleensä läpi koko eläimen ruhon. Keuhkoihin ja suurten verisuonten, joskus sydämen kohdalle aiheutettu eläimen läpäisevä tuuman kokoinen haavakanava aiheuttaa eläimen verisuonistossa verenpaineen laskun ja aivojen verensaannin loppuessa tajuttomuustilan 3-6 sekunnin kuluessa. Tajuttomuutta seuraa hetken kuluttua elintoimintojen loppuminen.

Metsästysnuoli toimii siis osapuilleen samalla tavalla kuin kiväärin luoti. Eläin ei yleensä putoa hyvästäkään vitaalialueen osumasta paikalleen vaan ehtii ottaa muutaman kymmenen metrin pyrähdyksen ennen tajunnan sammumista. Poikkeuksena ovat selkärankaan osuneet laukaukset (luoti tai nuoli), jotka kaatavat eläimen sijoilleen.

Oleellista on siis, että laukaus -luoti tai nuoli - osuu nopean kuoleman tuottavalle keuhkojen ja verenkiertoelinten alueelle - ei mahaan, perään tai raajoihin. 

Metsästysjousi nuolineen on osaavan käyttäjän käsissä teknisessä ja eettisessä mielessä täysin ruutiaseeseen veroinen väline. Kysymys tarpeettoman kärsimyksen tuottamisesta pitää siis kohdistaa laitetta käyttävään ihmiseen.

Metsästäjäkoulutuksessa korostetaan nykyisin voimakkaasti ampumataidon tärkeyttä. Toinen eettisyyden perusedellytys saaliseläintä kohtaan tunnettu myötätunto. Jos metsästäjänä epäonnistun armeliaan riistalaukauksen ampumisessa, sen on tunnuttava pahalta sisälläni. Sen on johdettava itsetukiskeluun ja omien toimintatapojen parantamiseen ja omien kykyjen ja taitojen realistiseen arviointiin. Jatkossa laukaisen aseen tai jousen vain tilanteissa, joissa tiedän omien ampumataitojeni riittävän.

Jos jousiasetta ja kivääriä halutaan vertailla metsästystekniikan suhteen, niissä on suuria eroja. Kiväärin tehollinen ampumaetäisyys on jopa kymmenkertainen jouseen verraten. Jousen ampumaetäisyyden rajan asettavat eläimen aistit, ei suinkaan jousen osumatarkkuus. Eläin kuulee nuolen lähdön jänteen helähtäessä. Ääni on kolme kertaa nopeampi kuin nuoli. Jos ampumamatka on liian pitkä, eläin ehtii säikähtää ja liikkeelle ponnahtaessa niiata tai hypätä pois nuolen lentolinjasta. Peuran ja kauriin reaktionopeudella turvallinen ampumamatka on tästä syystä alle 25 metriä.

Miten sitten pääsee alle 25 metrin etäisyydelle saaliseläimestä. Jos on intiaanitaitoja, niin voi hiipien yrittää lähestyä tuulen alta. Suomen tiheissä metsissä tämä on kuitenkin erittäin haasteellinen tapa.

 Yleisempi tapa on väijyntä eläinten kulkureiteillä tai ruokailupaikoilla. Tällöin käytetään näkösuojan antavaa jahtilavaa tai puuhun 5-6 metrin korkeuteen rakennettua istumapaikkaa. Vahtipaikaan asetutaan hyvissä ajoin ennen oletettua eläinten liikkumisaikaa. Odotusajat saattavat olla tunteja ja sopivaan saaliseläimen ilmaantuessa on pidettävä hermonsa kurissa ja toimittava harkitusti ja äänettä, että ei paljasta itseään eläimille. Ampumasektorin rajat ja etäisyydet on painettu etukäteen mieleen ja kun eläin asettuu oikeaan kulmaan niin että on mahdollista osua keuhkojen, sydämen -suurten verisuonten alueelle, päästetään nuoli matkaan.

Itse aloitin jousiammunnan täytettyäni 50 vuotta. Ensimmäiset kolme-neljä vuotta kuluivat ampumataidon juurruttamiseen refleksitoiminnaksi.  Nyt viistoista vuotta myöhemmin olen kokenut elämäni parhaat jahtielämykset jousipassissa. Omien taitojen arviointikyky ja mielenhallinta paineellisissa jahtitilanteissa on mielestäni parantunut koko ajan.

Olen metsästänyt koko aikuisen ikäni hirvieläimiä kiväärillä. Nyt jousimetsästäjänä saalislistalle on kertynyt kymmenkunta peurankokoisen eläimen nuolikaatoa eri puolilla maailmaa. Vertailupohjaa siis on ja voin vakuuttaa, että mitä blogini alussa selostin, tulee omasta vakaasta kokemuksesta.

Metsästys on inhimillistä toimintaa. Virheitä ja epäonnistumisia voi sattua ja sattuu. Niistä on opittava. Mutta ratkaiseva tekijä saaliseläinten kärsimyksen kannalta on metsästäjän asenteen eettisyys. Jos kärsimystä aiheutuu, vika ei ole aseessa vaan sen käyttäjässä.

PS: Pahoittelen blogini verisiä kuvia. Mutta se on metsästyksen realismia. Hyvä ja eettinen riistalaukaus on verinen.