Monta vuotta sitten, minulla oli tapana leikkiä mummolassa ukin radiopuhelimilla, samalla kun ukki oli hirvimetsällä. Muutamia kertoja pääsin jopa punainen pipo päässä mukaan, katsomaan ukin koiran työskentelyä, joka oli hurjan mielenkiintoista sisu-pastillien voimalla. Ensimmäiset muistoni metsissä mukana olemisesta, ovat ukkini ja vanhempieni kanssa. Marjametsillä käynti oli jokavuotinen tapa, jota inhosin yli kaiken. Sen sijaan ukin mukana metsällä olo oli parasta, koska reissua ennen autossa odotti aina sisu-pastillit, joita pääsin popsimaan metsästä tulon jälkeen. Ukki kulki haulikko olalla, poltteli tupakkia ja kuunteli metsää. Joskus istuimme ojan penkalla kuuntelemassa koiran työskentelyä ja hienoin hetki oli, kun sain itse pitää tutkan vastaanotinta kädessä. Suuri pelko pienenä toki oli, että koira eksyy metsään ja häviää kokonaan pois. Hirvilankojen asennus oli myös ukin kanssa yhteinen tekeminen, jolloin koin suurta onnistumisen riemua, sillä näin itse seuraavalla kerralla mummolaan mentäessä, olivatko langat katkenneet ja miltä kohdin. Jahtiaamuna ukki ajoi lankojen kautta, jolloin tunsin ylpeyttä ukin kehuessa taidokkaasti sidottua narua. Tosiasissa ukki oli luultavammin käynyt korjailemassa laittamiani lankoja perästä, mutta lapsena se tuntui hyvältä. Metsämiesten mukana nuotiolla oleminen tuntui alkuun pelottavalta, sillä enhän ymmärtänyt juuri mitään, mistä ukot siellä höpisivät. Milloin kuului 'riistalaukaus, trackeri, hauli, kalipeeri' jotka olivat kuin hepreaa. Kotimatkalla mummolaan ukki onneksi suomensi kyselyikäiselle lapsenlapselleen, mitä mikäkin tarkoitti. Kymmenen vanhana ilmoitin ukille, että haluan myös metsästää. Meni viikko ja ukki toi metsästäjän oppaan ja oli hyvin mielissään kiinnostuksestani. Pääsisin vihdoin oikeasti mukaan metsälle, enkä vain asentamaan lankoja. Mutta kuinkas sitten kävikään... Aikaa vierähti muiden harrastuksien parissa, lopulta kuvioihin tuli opiskelut ja muutto toiselle paikkakunnalle opintojen perään. Käynnit vähenivät ukin kanssa metsällä ja kirja jäi pölyttymään pitkäksi aikaa hyllyyn. Silloin tällöin vilkaisin kirjaa ja mietin millonka jaksaisin (kehtaisin) lukea ja opetella metsästyksestä. Joskus jopa saatoin muutaman sivun lukeakkin, mutta mielenkiinto oli täysin kadonnut. Kunnes. Tapasin mieheni uudestaan. Yläasteella tavatun ystävän uudelleen tapaaminen useiden vuosien jälkeen, sai metsästyskipinän uudestaan syttymään. Mies kertoi metsästysreissuistaan isänsä ja veljensä kanssa, kertoi riistan hoidosta ja käsittelystä. Ensimmäinen ruoka, mitä hän toi silloiseen asuntooni, oli kyyhkypaisti. Hän kysyi osaisinko valmistaa sitä, kun itse ei luottanut omiin kyyhkypaistitaitoihinsa. Kyyhkypaisti kyhättiin, syötiin hyvin ja tutustuttiin lisää. Eikä aikaakaan, kun hammasharjat olivat vierekkäin. Treffeille hän pyysi minut ennen auringon nousua metsälle, johon suostuin miettimättä asiaa, sillä ajatus omasta metsästyskortista kyti takaraivolla kovasti. Niimpä aina kuin työt antoivat periksi, olimme metsällä yhdessä. Minä vain seuraneitinä opettelemassa, kuinka asetta käsitellään ja kuinka silmän ja käsien koordinaatio toimii harjoittelun tuloksena riistalaukauksissa. Rakastuin luontoon uudelleen, sen rauhallisuuteen ja kauneuteen. Pääsin nollaamaan ajatukseni ja pääni metsään, jonka koin terapeuttisena ja antoisana. Kyselin säännöllisen epäsäännöllisesti eri asioita metsästyksestä ja lopulta sain syntymäpäivälahjaksi oman metsästyspuvun. Silloin naureskelin, että josko minä nyt metsästäjältä näytän ja aloin lukemaan metsästäjän opasta. Tässäkin pääsi yli vuosi vierähtämään, väliin tuli äitiysloma ja hoitovapaa, sekä oman talon osto maalta. Kun taloon oli päästy asettumaan, vuokrasimme maamme metsästysseuralle. Mies pääsi koejäseneksi seuraan ja seuran syyskokouksen jälkeen päätin, että nyt on kortin suorittamisen aika. Luin uudistuneen metsästäjän oppaan, joka on jo vuoden päivät ollut lainassa kaveriltani, sekä ostimme nettitunnukset riistainfo.fi sivustolle, jossa pääsin harjoitustehtäviä tekemällä enemmän jyvälle kysymysten asettelusta. Päätinkoepäivän, ja ilmoitin miehelleni kolme tuntia ennen koetta, että nyt minä sen suorittamaan menen. Ajomatkaa koepaikkakunnalle oli useampi tunti, mutta samalla reissulla ajattelin hyödyntää mummolassa käynnin, kulkihan matka siitä ohi. Koepaikalle saapuessani olin ensimmäinen. Hiljakseen paikalle saapui muitakin, useampi vanha metsästäjä, jotka olivat olleet maksamatta useamman vuoden riistanhoitomaksua, jonka vuoksi kortti ei ollut enää voimassa. Lisäksi kokeeseen saapui kaksi nuorempaa poikaa. Olin siis ainoa nainen kokeessa. Ennen koetta sain vähätteleviä kommentteja vanhemmilta metsästäjiltä, sillä olinhan nainen ja varmasti kaupungista kotoisin. Varmaan en metsässäkään paljoa ollut liikkunut, enkä varmaan käsitellytkään riistaa. Päätin olla hiljaa ja kuuntelin herrasmiesten keskustelun jatkoa. 'Tulin hakemaan kortin takaisin' teeman hiljensi tutkinnon vastaanottajan saapuminen paikalle. Koe oli nopeasti ohi ja jännitin aivan hirveästi tulosta. Olinko oppinut riittävästi, olenko riittävän hyvä. Ajattelin myös, että ehkä ne vanhemmat herrasmiehet olivat puheissaan oikeassa, että olen liian kaupunkilainen, enkä osaa vielä riittävästi metsästyksestä mitään, olihan heillä jo vankka kokemus ja metsästyskortti jo aiemmin ollut taskussa. Yllätyin, kun tutkinnon vastaanottaja sanoi nimeni toisena ja totesi kokeen olevan hyväksytty. Kysyin ääneen, että 'ihanko oikeesti se muka meni läpi!' Sain hieman oudoksuvia katseita, joita en voinut olla huomaamatta. Hain kokeen ja katsoin väärät vastaukset, jotka olivat vain luetunymmärtämisestä kiinni, kun olisi än malttanut lukea tehtävät kunnolla niin olisin ne osannut vastata. Parkkipaikalla soitin miehelle, että nyt on yksi metsästäjä lisää perheessä ja lähdin suuntaamaan mummolaan. Mummolaan päästyä, kävin viemässä ukin haudalle kynttilän ja kiitin kipinästä, jonka olin saanut häneltä. Kiitin, että näytti jo lapselle, millaista tasa-arvoisen metsästysharrastuksen tulisi olla, ilman sukupuoliarvoja.