Tänä päivänä koin tuskastumista metsästykseen. Olen kokenut sitä ennenkin, mutta tänään oikein sydäntä kouraisevalla tavalla ja toisenlaisesta syystä kuin muulloin. Pummeja on tullut ja mennyt, millon otollisella hetkellä kaivettu kännykkää ja sorsaparvi lehahtanut ohitse tai migreeni keskeyttänyt jahtipäivän. Silloin on hetkellisesti ottanut vitutus vallan, mutta ei näin pahoin kuin tänään-tänään hetken teki mieli itkeä ja lujaa vaikken mikään itkupilli olekkaan. Vituskäyrä oli aamusta asti lähellä punaista ja kasvoi vain päivän mittaan. Kaikki alkoi eilisillasta, kun tutkin sääkarttaa seuraavalle suunnitellulle jahtiaamulle. Oli lapsivapaa ja kaikki onnistumisen edellytykset päästä kulkemaan mehtään ihan yksin kanalintuja taas katsomaan. Niitä kun nyt sankoin siipiparein on ollut nähtävillä. Pakkasin illalla repun ja kello ajoissa soimaan. Mieli levottomana jahtiin pääsystä kuten asiaan kuuluu ja koetin saada nukuttua. Aamulla pakkaslukemat ja kirkas päivä tulossa. Mikä täydellinen kanalintukeli! Vaan alla kesäfuckingrenkaat! Olin jo edellisaamuna körryytellyt ja slaidaillut töihin samanmoisessa kelissä ja päässä tykytti nyt ajatus, että minulla on pieni poika joka tarvitsee äitiä. Älä lähde nyt vaarantamaan henkeäsi kesärenkailla, vaikka olisi mikä. Tästä alkoi päivää kohti kasvava lumipallo efekti mielessäni. Eihän mulla ole toimivaa koiraakaan edelleenkään jahtihommin ja milloinkahan sekin olisi mahdollista toteuttaa. Ja vettä myllyyn lisäsi Riistakoira 2018 kisan seuraaminen facebookista ja kanakoirien koulutusta käsittelevien artikkeleiden lukeminen. Olen odottanut omaa karkkaria kohta 3-vuotta. Niitä olisi ollut tarjollakin, mutta elämäntilanteeni ei ole mahdollistanut sellaisen partaturvan ottamista. En tiedä olenko ollut nyt vaan masokistituulella tutkiessani kaikkea mahdollista karkkareihin liittyvää..mutta vitutus vaan kasvoi mittarin lukemien yli. Kohta olin mielessäni myymässä pyssyä ja tuikkaamassa jahtivaatteet roviolle. Hanskat tiskiin suoraan sanoen. Koko homma kun on kerran aiemminkin meinannut tyssätä Kuhmosta pois muuton vuoksi. Sinne meni silloin haaveet koirien kasvattamisesta ja mahdollisuudet metsästysmaihin sekä koirat plus aseet. Kaiken olen siis Kuopioon tulon jälkeen raivannut ihan itse. Hakenut pyssylupaa, ostanut pyssyn, opetellut eri jahtimuotoja kierrellen vieraana eri jahdeissa. Ja näistä kaikista pitää kiittää nyt ystäviäni, kiitos kennel Pyssyniemen Tarja ja Jukka Immonen kanalintu- ja pupujahdeista, Joonas Ikonen sorsajahdeista, Janne Kauhanen hirvijahdista, Mikael Mikander sorsa-ja kyyhkyjahdeista, Petri Remes sorsajahdista ja Petri Sallinen pupujahdeista sekä kennel Pitkän Titta ja Kari pupukisasta ja jahtiviikonlopusta. Iso kiitos Eijalle tämän syksyn jahdeista sorsa-aloituksessa ja kanalinnuilla bretoneittesi kanssa. Kiitos myös rakkaalle Kuhmon ukille, että olen päässyt kulkemaan maillasi jahdeissa ja kiitos Valmetin lainasta, kun oma viitakkeeni oli Sakolla huollossa. Kiitos, kiitos vielä kerran ystävät!!!❤❤❤ Omia riistamaita minulla on nyt missä kulkea ja niistä olen enemmän kuin iloinen ja tuhannen kiitollinen maanomistaja Antti Miettiselle Vehmersalmelta. Juuret sukuuni on siellä maastossa aina 1500-luvulta saakka ja siksikin paikka on erityisen tärkeä ollut minulle aina pikku tytöstä saakka. Olen saanut laittaa sinne itselleni kyyhkypaikan, sorsapiakan ja siellä kuljen kanalintujahdissakin. Onnen tyttö..vaan ilman sitä koiraa. Tämä oli nyt se kulminoitunut päivän ongelma joka alkoi pakastuneesta lokakuisesta sunnuntaiaamusta ja muistaessani kesärenkaat Mersuni alla. No pojalla on elossa oleva ehkä fiksu äiti, mutta se ajatus ei vitutusta nyt laannuttanut. Koira! Mannemainen kanakoira, karkeakarvainen saksanseisoja. Kiitos ja pian-perkele! Innostusta pienpedoille olisi valtavasti, kaikelle linnulle ja jänikselle! Mutta ilman koiraa tämä eräily on ollut tiukkaa settiä, suorastaan vajaamielistä juosten kustua hommaa. Takaisin maan pinnalle ja kuosiin sai minut erään pystykorvamiehen kanssa käyty viestien vaihto. Hänen sanat "elähän, elähän", kun mietin koko homman lopettamista sai minut toppuuttelemaan mieleni. Ja hänen kauniit sanansa , että erityisesti minulle hän toivoisi sitä, että minulle metsästys elämäntapana olisi mahdollista. Kiitos ajatusten vaihdosta ja tuestasi minulle vaikella hetkellä Vellu Ovaskainen ❤ Olo keveni ja viisari vitutusmittarissa laski siedettävälle tasolle. Nyt nokka kohti ensi viikonlopun jahtia ja vakaa suunta sille, että hurmaava pikkuinen partasuu vielä pissii ja kakkii lattioilleni ja tuhoaa huushollia termiitin lailla sisällä ja puutarhassa :D Olen valmis ottamaan sinut avosylin riistakaveriksi ja kainaloiseksi ❤