RIISTAVARAMME ON NYT RIKKAAMPI KUIN KOSKAAN

METSÄSTÄJÄIHMISEN ASENNEMUUTOS KEHITYKSEN MOOTTORINA

 

Jukolan veljessarja samosi ja metsästeli Aleksi Kiven kuvauksen mukaan eteläisen Hämeen metsissä runsaat puolitoista sataa vuotta sitten. Noista vuosista metsästäjäihmisen ajatusmaailmassa on tapahtunut asennemuutos, joka ilmenee nyt metsän rikkauksina. Metsästettävä riistavaramme on nyt monipuolisempi ja runsaampi kuin koskaan kirjoitetun historiamme aikana

 

Kun nyt kirjoitan Nurmijärven kotiseutulehteen, sijoitan paikkakunnan samaan maantieteelliseen lokeroon kuin kansalliskirjailijamme. Tämä siitä syystä, että suurin osa omista erä- ja metsästyskokemuksistani keskittyyy sekä Nurmijärvelle että Lopelle. Loppi on vielä nykyajattelunkin mukaan kiistatta eteläistä Hämettä. Keskityn lisäksi vain metsästettäviin lajeihin, koska lajikirjon laajempaan käsittelyyn kokemukseni eivät riitä.

Ihmisen suhde riistaeläimiin on kokenut parissa vuosisadassa suuren muutoksen. Metsästäjävietti, kasvavan väestön aiheuttama elintarvikepula ja tehostuvat tuliaseet olivat 1900-luvulle siirryttäessä koitua monen lajin kohtaloksi. Kun kehittyvä maatalous alkoi sitten turvata kansakunnan elintarvikkeiden saannin, syntyi tilaa riistan- ja luonnonsuojelun ideologioille. Nämä ajatuskulut johtivat sitten 1900-luvun kuluessa metsästäjäihmisen asennemuutokseen, mikä on mahdollistanut metsästettävän eläinlajiston monipuolistumisen ja runsastumisen 2000-luvulle tultaessa. Voidaan sanoa, että hyödynnettävät riistavaramme ovat nyt monipuolisemmat ja runsaammat kuin koskaan tunnetun historian aikana.

Miten ja millainen muutos on sitten tapahtunut?

Ennen metsäsuomalainen otti metsästä kaiken, minkä kiinni sai. Väestön vähyys, pyytäjien vähäinen määrä ja pyyntitekniikan alkeellisuus turvasivat sen, että eläinkantojen ja ihmisen pyynnin välillä säilyi kestävä tasapaino. Ihminen oli pyynnissä hyvin tasaveroinen eläinten kanssa. Riista pyydettiin keihäillä, ansoilla, rihmoilla, jousella ja nuolella tai ansakuopilla. Lisäksi etäisyydet suurissa erämaissa suojelivat riistaa jalan tai veneellä liikkuvalta ihmiseltä.

1800-luvulla eli aikaan, joista Kivi kertoo, alkoi voimistuva muutos yhteiselon tasapainossa. Tuliaseet kehittyivät ja tulivat kansan saataville. Väestökasvu, jatkuva elintarvikeniukkuus ja nälkävuodet yhdistettynä yhä tarkempiin ja helppokäyttöisempiin aseisiin, johtivat siihen, että monet suurikokoiset riistalajit alkoivat huveta. Erityiseen ahdinkoon joutui hirvi, joka oli erityisen arvokasta liharavintoa.

Arvoriistan kannoissa tapahtunut voimakas väheneminen ei tietenkään jäänyt ihmiseltä huomaamatta. Huoli riistan kadosta johti riistan suojeluajatusten syntyyn 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomen ensimmäinen, vielä nytkin toimiva, metsästysseura perustettiin Hämeenlinnassa 1873. Hameen läänin metsästysseuran toiminnan tarkoitus oli metsästys- ja ampumataitojen kehittäminen ja metsästyksen säätely järkevään mittaan.

Ajan tyyliin riistaeläimet jaettiin tuolloin hyödyllisiin ja haitallisiin eläimiin. Seuran tavoite oli ”edistää hyödyllisen metsänriistan karttumista muun muassa vahingollisia petoeläimiä hävittämällä”.

Suurpetoja vähennettiinkin kotieläinvahinkojen vuoksi valtion tapporahojen kannustamana ja jopa venäläisten ammattimetsästäjien, lukaasien, opastuksella. Lähes kaikki suurpetolajit kävivät harvalukuisiksi tai hävisivät eteläisestä Hämeestä 1900 luvulle tultaessa.

Voimakkaasta salapyynnistä johtuen hirvikannat pysyivät alhaisena. Riista menetti merkityksensä elintarvikkeena ja samalla hävisi myös eränkäynnin arvostus talonpoikaisen maanviljelyllä toimeentulevan väestön keskuudessa. Metsissä luuhaaminen katsottiin hyödyttömäksi. Kun saman ajan käytti maanviljelytöihin, perhe sai ruokaa ja vaurastui. Lounaisessa Suomessa tunnettiinkin sanonta: ”Pelimannin ja mettämiehen jäljeltä ei tarvita kalunkirjoitusta”. Eli perunkirjoitettavaa omaisuutta ei näiden huvien harrastajille kertynyt.

Riistansuojelu säilyi kuitenkin pitkään vain eliitin ideologia. Kansan riveissä pyyntiveret olivat vahvat ja suojeluajatuksia pidettiin herrojen kotkotuksina. Näin oli vielä silloinkin, kun Nurmijärven alueen ensimmäinen metsästysseura, Rajamäen metsästyksenhoitoyhdistys perustettiin vuonna 1924.

Metsästysseurat – suojeluliike 1950 -60 luvuilla

Ensimmäisten metsästysseurojen ja 1930 syntyneiden riistanhoitoyhdistysten vaikutus vanhoihin tottumuksiin ja salametsästykseen ei vielä vuosadan alkuvuosikymmeninä ollut kovin suuri. Sotavuodet ja niistä toipuminen kiinnitti kansan huomion aivan muihin asioihin kuin riistahoitoon.

Vasta 1950-luvulla alettiin sodasta elpyvässä Suomessa herätä laajalla rintamalla riistakantojen hoitoon. Uusia metsästysseuroja alkoi syntyä vauhdilla ja 1960-luvun loppupuolelle tultaessa oli metsästysseura perustettu lähes jokaiseen kylään. Lisäksi säädettiin vuonna 1963 metsästyslailla perustettavaksi riistanhoitoyhdistys jokaiseen pitäjään. Riistanhoitoyhdistykset kokosivat pitäjän metsästysseurat yhteisiin ponnistuksiin riistanhoidon kehittämiseksi ja metsästysmäärien oikeaksi mitoittamiseksi.

Metsästäjän asennemuutos – pyyntivimma muuttuu kestäväksi käytöksi

Organisoitumisen ja asennemuutoksen vaikutus näkyi ensimmäiseksi hirvikannassa. Kun metsästysseurat avasivat kaikille laillisen tien metsästykseen, salametsästystä alettiin pitää oikeana rikollisuutena ja se väheni nopeasti lähes merkityksettömäksi ilmiöksi. Kun yhteinen tahtotila oli riistakantojen kasvattaminen, hirvikanta runsastui lähes räjähdysmäisesti 1980-luvulle tultaessa.

Kannan kasvun tuomia laajamittaisia hirvivahinkoja pelloilla, metsissä ja liikenteessä ei kuitenkaan osattu ennakoida. Tavoitteiden uudelleenarvioinnin perusteella syntyi suunnitelmallisen riistavahingot huomioon ottava hirvikannan hoidon käytäntö. Metsästäjien tekemät riistalaskennat ja riistantutkimuksen osaaminen auttoivat kehittämään suunnitelmalliset keinot, jolla hirvieläinkannat on tälle vuosituhannelle tultaessa saatu kohtuullisen tasapinoiseen hallintaan.

Suurpedot tekevät paluuta

Suurpetojen paluu sen sijaan tapahtui vasta runsas sata vuotta riistansuojelujatauksen synnystä. Suurpetojen suojelu ei ajatuksena syntynyt suinkaan metsästysseuratoiminnan piirissä. Luonnonsuojeluideologin kasvu ja laaja hyväksyntä yhteiskunnassa on ”pakottanut” metsästäjäorganisaatiot ja riistahallinnon muuttamaan suhtautumistaan petoasioihin.

Myös suurepedot nähdään nyt arvokkaana riistavarana ja niitä pyritään hoitamaan samoin periaattein kuin muutakin riistaa; suhteuttamalla metsästys oikein kannan säilymisen ja toisaalta siitä aiheutuvien vahinkojen kannalta. Myös metsästyksen harrastajakunta on tämän ajattelun jo pitkälti hyväksynyt – yksittäisiä soraääniä kannan runsaudesta ja metsästyksen määrästä esiintyy aina.

Karhun hyväksyntä on Suomessa kaikkein pisimmällä. Se on vakiintunut kestävälle tasolle metsästettäväksi riistalajiksi. Nurmijärven korkeudella karhuja ei säännöllisesti ainakaan vielä esiinny. Voi olla, että asutuksen tiheys on häiriötekijä, joka estää karhun vakiintumisen ruuhka-Suomeen. 

Ilves metsästettiin 1900-luvun puoliväliin tultaessa vähiin ja vain yksittäisiä eläimiä eleli eteläisessä Hämeessä. Poikavuosien hiihtoretkillä Hämeen ja Uudenmaan rajametsissä 1960- luvulla olivat ilveksen jänisjahdista jääneet veriset jälkikentät lähes sensaatiohavainto nuoren erämiehen mielessä.

Nyt ilves on palannut vahvasti eteläisen Hämeen riistaksi. Kun EU ja suomalainen yhteiskunta on hyväksynyt myös sen, että ilveskantaa voidaan metsästää ja säädellä, on sen suosio myös metsästäjien keskuudessa viime vuosina parantunut selvästi. ”Eteläisen Hämeen” ilvesaalis onkin nykyisen, kohta parikymmentä vuotta harjoitetun metsästyspolitiikan aikana jo useita kymmeniä yksilöitä. Kanta on vakaalla tasolla.

Myös susi Nurmijärvelle?

Susi on suurpedoista eniten ristiriitoja aiheuttava laji. Jos susi aiheuttaa todellista harmia metsästäjien koirille ja maaseudun kotieläimille, niin sitäkin enemmän tunnepitoisia pelkoreaktioita alueella asuvissa ihmisissä. Vasta vuosien rinnakkaiselo vaimentaa nämä pelot todenperäiselle tasolle.

Metsästyksellä on havaittu olevan suden hyväksyttävyydessä merkittävä rooli. Maalaisjärjellä ajatelle ongelmayksilöt on voitava poistaa ja säännönmukaisella metsästyksellä ylläpidetään susien arkuutta ihmistä kohtaan. Paikallinen vaikutusmahdollisuus metsästyksellä antaa ihmiselle tunteen osallisuudesta susikannan hallinnointiin, se ei ole vain ylhäältä –”EU:sta” -saneltu pakko.

Pienpedot voittajia

Myös pienempikokoisten petoeläinten kannoissa on tapahtunut radikaali muutos sekin ainakin osin metsästyksen ja myöhemmin sen puutteen aiheuttamana. Pienpedot ovat runsastuneet niin, että sitä pidetään mm. metsäkanalintujen kannan taantumisen keskeisenä syynä.

Kettujen lukumäärä on monikertaistunut viime vuosisadan alkupuoliskoon verrattuna. Ketun nahka vastasi työmiehen kuukausipalkka, mikä nosti metsästyspaineen äärimmäisen kovaksi. Kun turkisten arvo romahti, on kettukanta runsastunut voimakkaasti. Huippuvuosina 1990-luvulla nurmijärveläisellä riistalaskentareitillä tavattiin ketun lumijälkiä muutamana vuonna lähes yhtä paljon kuin jäniksen jälkiä.

Supikoira on pienpetona kokonaan uusi tulokas. Neuvostoliiton länsiosiin tehdyistä siirroista supikoira levittäytyi viime vuosisadan jälkipuoliskolla lähes koko Suomeen ja on se nyt runsaslukuisin petoeläimemme.

Supi on kaikkiruokainen ja saalistajana varsin kömpelö eikä juurikaan pysty pyytämään kokoisiaan saaliseläimiä. Supien suuri lukumäärä aiheuttaa kuitenkin keväällä lisääntymisaikaa valtaisat tappiot maassa pesien lintujen pesille ja muidenkin eläinten poikasille. Supi luokitellaan vieraslajistrategioissa haitalliseksi ja sen pyyntiin kannustetaan, mutta tehokkaana lisääntyjänä supi täyttää seuraavana kesänä taas nekin reviirit, joista sitä on onnistuttu harventamaan.

Näädän kehityskulku muistuttaa kettukannan kehitystä. Arvokkaan turkkinsa vuoksi harvalukuisaksi pyydetty laji on palautunut etelä Hämeen eläimistöön – ei kovin runsaslukuisaksi, mutta vakaaksi populaatioksi.

Metsäkanalinnut ahdingossa

Metsästäjäihmisen asennemuutoskaan ei ole kuitenkaan turvannut kaikkien lajien hyvinvointia. Kyse on lajeista, joiden ahdinko ei johdu ihmisen aiheuttamasta metsästyspaineesta vaan metsäluonnon ja petokantojen muutosten vaikutuksesta. Merkittävin tällainen lajiryhmä metsäkanalinnut. Eteläisessä Hämeessä metsäkanalinnut ovat olleet käytännössä rauhoitettuja jo 1970-luvulta lähtien.

Pienpetokantojen runsastumista kuvasin jo aiemmin. Vaikutusketju kanalintuihin on seuraava: Kettu, näätä ja supikoira käyttävät keskeisenä ravintonaan pienjyrsijöitä. Nykymuotoinen metsätalous runsaine heinittyvine uudistusaloineen on luonut paljon elinympäristöä pienjyrsijöille ja ne tuottavat siis kosolti ravintoa pedoille.

Myyräkannat vaihtelevat kuitenkin rajusti. Myyrien hävitessä pienpedot siirtävät ravinnonhankintansa toisiin kohteisiin, myös maassa pesivien lintujen pesiin ja pienpoikasiin. Jos vielä samaan aikaan pesimätulos on kehno kevään sääoloista, sateesta ja kylmästä - ja hyönteisravinnon puutteesta johtuen, metsäkanalintujen kannat romahtavat.

Vaikka vastaavasti hyvinä myyrävuosina ja säiden suosiessa metsäkanalinnut elpyvät nopeastikin, kanalintukantojen keskimääräinen taso on alentenut viime vuosisadan puolivälin jälkeen merkittävästi. Eteläisessä Hämeessä erityisesti metso- ja teeri ovat käyneet harvalukuiseksi. Pyykannat ovat hetkittäin edelleen varsin vahvat.

Ilmastonmuutos uhkaa lumilajeja

Radikaalein muutos on tapahtunut riekon osalla. Vielä 1900-luvun puolivälin paikkeilla riekkoa esiintyi eteläisen Hämeenkin avosoilla, mutta nyt riekon esiintymisraja vetäytyy jo Keski-Suomen pohjoisosissa. Ihmisen tahto ja hitaat toimet eivät näytä riittävän ilmastonmuutoksen torjuntaan. Arktisen alueen lajina riekko vetäytyy lumitalvien lyhetessä kohti pohjoista.

Myös metsäjänis näyttää olevan valkoisen suojavärinsä uhri. Valkoinen ”pallo” on tummassa lumettomassa talvimetsässä kuin kutsuhuuto silmillään metsästäville petolinnuille.

Laulujoutsen ja kurki -symbolilajit

Metsästäjäihmisen asennemuutosta parhaiten symboloivana pidän kuitenkin kahden suurikokoisen lintulajin paluuta eteläisen Hämeen pesimälinnuiksi. Vaikka laulujoutsenta ja kurkea ei nykyisin riistalinnuiksi luokitellakaan, ne ovat suurikokoisena olleet metsäsuomalisen himoitsemia saaliseläimiä. Pyyntipaineen arkiinnuttamina linnut olivat vetäytyneet pesimään vaikeakulkuisimmille erämaa-alueiden suoalueille. Hämeessä pesinnät olivat äärimmäisen harvinaisia.

Lapsuuden luontoelämys oli seurata kurkiauran syksyistä ylimuuttoa satojen metrien korkeudessa. Opettaja oli koulussa kertonut kurjen olevan arka aapasoilla pesivä kahlaaja. Nyt runsas puoli vuosisataa myöhemmin saan valokuvata mökkini rappusilta kotitaloni pelloilla lentoharjoituksia tekevää kurkiperhettä.

Kurki pesii nyt lähes koko maassa. Pesimäpaikaksi sopii eteläisessä Hämeessä peltojen pilkkoma talousmetsä. Lähes jokaisella peltoaukealla näkee kurkiperheen ravinnonhaussa. Siemenpuuasentoon jätetty päätehakkuu kelpaa sille mustikkapaikaksi ja yöksi ne tuovat poikasensa talojen pihapiirin turvaan ilveksen tai ketun pyyntiyrityksiltä.

Laulujoutsenen tarina vastaa kurjen tarinaa. Yrjö Kokko sai 1950-luvulla kuvattua pesivän joutsenparin Lapin erämaajärvellä. Minulta joutsenpoikueen kuvaaminen onnistui 2000-luvun alkuvuosina nummenpääläisen kaalitilan kastelualtaalta, jossa joutsenpari pesi ja kasvatti poikueensa.

Pesimäpaikan valinta kuvaa hyvin laulujoutsenen paluuta. Liki jokaisella järvellä on joutsenen pesimäreviiri, monet peltoalueiden rakennetut altaat ja kosteikotkin on jo otettu käyttöön.

Kirjoitan tätä mökillä Lopella elokuun viimeisinä päivinä 2016. Yksinäinen lähijärven joutsen laskeutuu kotipellolle kurkiperheen keskelle. Paikka on osapuilleen sama, josta katselin ylilentäviä lintuauroja koulun perunannostolomalla runsas 50 vuotta sitten. Kohdistan 600 millimetrisen teleobjektiivin ja otan kuvan.

Teksti ja kuvat:

Reijo Orava
Eräneuvos
Suomen riistakeskuksen johtaja – emeritus