Jahtaajasta saamamieheksi

Juuri metsästäjätutkinnon suorittaneena keltanokkana eteeni avautui mahdollisuuksia täynnä oleva jahtimaailma. Kurssilla saaliin saaminen esitettiin itsestäänselvyytenä: rusakko löytyy pellolta, pyyt pusikosta ja hirvi koiran avulla tai houkuttelemalla. Siitä vain metsään lampsimaan ja päättämään millä reppu täytetään.

Itse halusin ennen kaikkea kanalinnun kaatajaksi. Kaksireikäinen haulikko oli herrashenkilön ase ja sillä sortaisin korven komeimman kaakattajan. Lintupaistia kelpaisi sitten nauttia vaimon ja punaviinin kanssa hämärtyvissä illoissa.

Sanonta kaatamattoman karhun nylkemisestä päti myös illallissuunnitelmiini. Aseet ja asenne riittävät vain puoliväliin, vasta taidot vievät perille. Sitkeydestä huolimatta linnut pysyivät näkymättömissä. Näin jälkikäteen ajateltuna syyt saamattomuuteen ovat itsestään selvät.

Ensimmäinen virheeni oli jahtipaikan valinta. Etelä-Suomi ei liene se riittoisin lintualue, mutta se ei ollut estänyt minua varaamasta ensijahtiani lintuköyhyydestään legendaariselle Keihäsjärven alueelle. Puolen viikon samoilu alueella jahtijuhlaa varten vuokratusta erämökistä käsin jätti metsästyksen osalta lähinnä karvaan maun kielelle. Lomana se oli ihan kiva, mutta lipsahti ikävästi retkeilyn puolelle. Jatkossa reissujen suunnitteluun panostettiin enemmän ja suurimmilta fiaskoilta vältyttiin.

Toinen opinaiheeni oli rymyämisen välttäminen. Se on asia, jonka oppimiseen minulla meni kohtalainen aika, ja unohdan sen välillä vieläkin kilometrien kertyessä ja voimien hiipuessa. Päämäärä ei ole tärkeä, linnut löytyvät matkan varrelta. Kanalintujen perässä kulkiessa ei olla pyrkimässä mihinkään tiettyyn pisteeseen eikä sinne ole kiire. Hitaasti ja hiljaa kulkeminen vie tavoitteeseen nopeammin kuin rivakka marssi kohti reitin päätepistettä. Hiljaa ja valmiina kulkeminen vaatii keskittymistä ja kärsivällisyyttä.

Puutteita toki oli edellisten lisäksi muitakin. Ja varmasti on vieläkin. Tarinani metsästäjänä ei kuitenkaan päättynyt onnettomasti.

Olin jahtaillut pienriistaa jo vuoden verran ennen kun pääsin tositoimiin. Olin ollut Evolla metsästämässä koko viikonlopun ja yöpynyt alueen laavuilla. Sunnuntaina, ennen luovuttamista ja kotiinlähtöä tapahtui kaksi asiaa. Vaihtaessamme alueelta toiselle bongasi jahtikaverin virkaa toimittanut vaimo tieltä linnun. Se toimi motivaattorina ja osoituksena siitä, että kaikesta huolimatta pusikossa lymyää oikeansorttista elukkaa ja olisi vain itsestäni kiinni saataisiinko saalista vai ei. Parkkeerattuamme rymistelin uudella innolla kaatosateeseen. Tovin kuluttua jostain kuului tutun kuuloinen vihellys, vastasin omalla pyypillilläni. Tovin keskusteltuamme lauloi haulikko ja ensimmäinen saalis oli todellisuutta.

Syöksyin innolla ensisaaliini kimppuun lopettamaan sen kärsimyksiä. Eettinen metsästäjä lopettaa saaliinsa kursailematta ja omassa ensisuorituksessani tempaisin pyyn pään irti rivakoilla otteillani. Lähikuvat jäivät ottamatta, mutta vaimoni taltioi tilanteessa allaolevan suttuisen, mutta ikimuistoisen potretin.