Kadonnutta ahventa metsästämässä

Jäniskauden päätyttyä jatkan yleensä jahtivuotta majavahommilla jäiden alettua sulamaan. Päätin koittaa kalastusta täyttämään kahden edellisen välissä olevaa rakoa, mutta lyhyen pilkkimisen jälkeen totuus alkoi muistua mieleen: kalastus on perseestä.

Muistan auvolla niitä lapuuden kesiä kun ahventa revittiin ukkivainaan kanssa ylös Kokemäenjoesta minkä ehdittiin. Vuotuisilla kesäretkillä Paraisten saaristossa meri suorastaan pulppusi kyrmyniskoja ja savustetun ahvenen maku oli synonyymi lämpimille kesäöille.

Nykyisestä kalaonnestani päätellen nuo kesän muistot eivät ole harhakuvia. Minä kalastin ahvenraukat mato-ongellani sukupuuttoon koska aikuisiällä en ole saanut ainuttakaan.

Kyse ei suinkaan ole yrittämisen puutteesta. Kaksi edellistä kesää olen haalinut vähät madot nokkosten täyttämältä kesämökkitontiltani ja syytänyt ne Päijänteeseen ilman tuloksia. Virvelöinnistä ei kannata puhuakkaan, sen tiesi jo ennen ensimmäistäkään heittoa mihin se johtaa. Leväpalloihin langan päässä ja kadonneisiin vieheisiin.

Viime kesän turhautuminen oli selkeästi päässyt unohtumaan, sillä tilasin tammikuussa verkkokaupasta itselleni halvan kairan. Pilkkimällähän kaikki saavat kalaa, uskottelin itselleni. Ja vehkeet eivät paljoa maksa.

Sain jopa houkuteltua hyväuskoiset ystäväni liittymään seuraani kun ensimmäisen kerran kokeilin kiskoa ruokakalaa jään alta. Koeporaus paljasti jäänpaksuuden olevan nelisenkymmentä senttiä. Järvessä oli myös edellisten yrittäjien jäljiltä vanhoja avantoja, jonka tulkitsin hyväksi enteeksi. Mitä kävikään: kahden tunnin pilkkimisen saldona oli yksi selkeästi alamittainen nälkiintynyt ahvenraasu. Onneksi tajuttiin sentään ottaa terästettyä glögiä mukaan.

Päätin olla luovuttamatta ja järjestin ahvenjahdin kakkoskierroksen Päijänteelle. Ensimmäisen päivän saldo oli pyöreä nolla. Ei edes nykinyt. Onneksi sää sentään oli mitä mainioin joten epäonni ei päässyt pilaamaan päivää pahasti. Toisena päivänä kävi täysin sama juttu ja homma päätettiin ilman tuloksia vaikka reikiä porattiin selkä kipeänä ja paikkaa vaihdettiin jatkuvasti.

Lähijärvi palkitsi viimein pilkkijän kalasaaliilla. Ahventa ei vieläkään näkynyt mutta laskevan auringon viime säteet houkuttivat ahneen särkiparven koukkuni eteen ja niitä sai kiskoa ylös kyllästymiseen asti. Sääli, etten osaa kokata niistä ruokaan, mutta supiloukku kaipaa aina täytettä.

Jatkuvasta epäonnestani huolimatta en heitä vielä kirvestä kaivoon kalastuksen suhteen. Kaipa laji kysyy samalla tavalla kärsivällisyyttä kuin metsästys ja saalistakin ehkä alkaa tulla ennen pitkää. Sitäpaitsi, mitä sitä kesäiltoina muutakaan tekisi.