Ilmakivääri jota jopa Napoleon pelkäsi

 

Tämä ilmakivääri oli ja on jotain muuta kuin satasen markettilutku. Runsaat 200 vuotta sitten se oli myyttinen, pelottava kytispyssy.

 

 

Ihmisen mielikuvituksella ei ainakaan historiassa ole ollut rajaa silloin, kun hän pohtii millä vehkeellä naapurista tai lähimetsän ruokaeläimestä saataisiin henki pois. Jostain tällaisista pähkäilyistä syntyi jo 1500-luvulla ajatus tehdä mekanisoitu puhallusputki, laite joka lennättäisi metallikuulia riittävällä paineella vihollisnihdin tai eläinparan kyljestä läpi.
Ensimmäiset paineilmakiväärit olivat alkeellisia palkeiden, nahkaisten ilmasäiliöiden ja piipun yhdistelmiä, ja yksi tällainen löytyy niinkin läheltä kuin Tukholmasta. Siellä Livsrustkammarenin eli Kuninkaallisen Varuskamarin museossa lojuu rupiseksi kulunut 1500-luvun ilmakko.

Paineilmaa opittiin 1600-luvulla pumppaamaan ja varastoimaan kuparisiin pikkupannuihin, jotka pystyi kiinnittämään kiväärimalliseen aseeseen voimanlähteeksi. Vähän siis nykyaikaisten paintball-värikuula-aseiden tapaan. 1600-1700-lukujen keski-Euroopassa näillä metsästelivät vallasväen edustajat ja varakkaat linnanherrat.

1700-luvun lopulla metallinkäsittelytaito oli kehittynyt jo sen verran hyväksi, että tirolilainen aseseppä Bartolomeus Girardoni pystyi tekemään sotilaskäyttöönkin riittävän voimakkaan ilmanpainekiväärin. Syntynyt "Girardoni/Girandoni"-kivääri pääsi Itävallan erikoisjoukkojen tarkka-ampuja-aseeksi vuonna 1779.

Kaliiperiltaan noin 12-millinen Girandoni oli aikansa stealth-hi-tech-esine. 120 senttiä pitkässä aseessa oli putkimainen lipas, johon mahtui 22 pallokuulaa. Kiväärin perän muodosti irroitettava rauta-kuparinen ilmasäiliö, joita pystyi pumppaamaan etukäteen täyteen ja kantamaan repussaan.
Pumppauksen hoiti joko tarkka-ampujan sotilasrenki käsipumpulla (hauista kasvattavat 1500 pumppausta täytti yhden säiliön), tai sitten säiliön pystyi käymään täyttämässä kuormaston mukana kulkevasta isosta pumppukärrystä.
Täysi säiliö riitti ulkoilman lämpötilasta riippuen vähintään yhden lippaallisen ampumiseen.

Suustaladattaviin piilukkokivääreihin verrattuna Girandoni oli pelottavan tehokas ase. Siinä vaiheessa kun muskettimies oli vasta ampunut ensimmäisen laukauksensa ja alkanut kaivaa ruutisarveaan esille lataamista varten, ilmakiväärisissi oli ehtinyt kaataa jo monta ukkoa hänen ympäriltään.
Toisin kuin mustaruutiaseista, Girandonista ei myöskään laukaistessa tuprahtanut ampumispaikan paljastavaa savupöllähdystä. Kuula lähti piipusta noin 225 metrin sekuntivauhdilla, ja sen tappava kantama oli aikalaisväitteiden mukaan sama kuin tuon ajan rihlaamattomilla musketeilla, 60-100 metriä.
Mustaruutiaseisiin verrattuna Girandoni toimi myös sateella, koska siinä ei ollut sankkiruudin tai piikiven kastumisen vaaraa.

Girandonit saivat taistelukäyttöä ainakin Itävallan-Turkin sodassa 1780-luvun lopulla. Kun Ranska kävi sotimaan Itävaltaa vastaan 1790-luvun puolivälissä, ranskalaisarmeijan upseerit paheksuivat itävaltalaisten äänetöntä kivääriä epäurheilijamaisena salakyttien aseena. Puskista ampuminen, ja varsinkin ajatus päällystön kaatamisesta väijytyksissä pöyristytti ranskalaisia.
Ranskalaisjoukkoja tuolloin komentanut nuori nouseva julkkiskenraali Napoleon Bonaparte tiettävästi ilmoittikin jo etukäteen, että ilmakiväärin kanssa tavattua sotilasta kohdellaan armotta kuin sala-ampujaa.

Girandonit olivat jo tuolloin väistymässä armeijakäytöstä vakavien huolto-ongelmien takia. Tuon ajan materiaalit eivät kestäneet vuosien rankkaa sotilaskäyttöä huonossa kelissä. Ilmasäiliöihin tuli korroosion takia vuotoja, ja saumojen pettäessä pumppausräjähdyksetkin olivat yleisiä.

Viimeiset Girandonit poistuivat Itävallan erikoisjoukoilta loppuun kuluneina joskus 1800-luvun alkuvuosina. Varakkailla siviileillä niitä oli vielä senkin jälkeen, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.
Ilmakiväärien kehitys hiipui sitä mukaa kun ruutiaseiden käytettävyys parani, ja säänkestävät perkussionallit syrjäyttivät piilukkomekanismit. Ruutiaseista tuli yksinkertaisesti kätevämpiä.

Jousitoiminen ilmakivääri, meidän aikamme mökki-ilmakkojen edeltäjä, keksittiin lastenleluksi 1800-luvun lopulla.

Vasta nyt 2000-luvun tekniikalla paineilmakivääristä on saatu yhtä vakavasti otettava ase kuin mitä Girandonit omana aikanaan olivat.

Oheisen valokuvan aseet ovat Girandoni-replikoita eli jäljitelmiä. Metsästys ja Kalastus -lehti sai kuvan yhdysvaltalaiselta asesepältä ja historiaharrastajalta Martin Orrolta. Hän rakensi pari toimintakuntoista Girandonia HBO-televisioyhtiön dokumenttisarjaan, joka kertoi tutkimusmatkailijoiden Meriwether Lewisin ja William Clarkin matkasta Amerikan halki vuonna 1803.
Metsästys ja Kalastus -lehti kokeili nykyaikaisia paineilmakivääreitä, juttu ilmestyy lehden numerossa 4/2017.