Jos aseet ovat saatanasta, olenko minäkin?

Ei ole mitään ylevää yleisperustetta sille, miksi kenenkään pitäisi saada omistaa aseita. Edes minun. Mutta yritän selittää, miksi harrastan tätä lajia.

 

Jokaisen amerikkalaisen kouluampumisen tai joukkosurman jälkeen kavereista löytyy aina joku, joka kysyy vilpittömän hämmästyneenä ”Miten ihmeessä sinä voit yhä harrastaa aseita?”

Vastaukseni on yleensä joka kerta sama:
”En harrastakaan aseita, harrastan erilaisia ampumalajeja ja metsästystä”.

Tiedän, tämä on väistelyä. Kysymys on hyvä ja pohtimisen arvoinen. 

Se, etten omista jotain AR-15-sukuista asetta, ei tee minusta yhtään ”eettisempää” tai vähemmän uhkaksi koettua harrastajaa. Ampuminen on se pelottava asia, mitä tuttavat ihmettelevät. Miten voin ylipäätään tehdä sellaista?

 

 

 

Miksi harrastan jotain sellaista, mikä välillisesti tuottaa joka vuosi ihmisille niin paljon surua ja kärsimystä?

Ammattinikin puolesta - metsästysaiheisten julkaisujen tekijänä - minun pitäisi osata vastata tähän jotain ylevää.

Olen pahoillani, mutta mitään maailmaa syleilevää tai yhteiskunnallista syytä minulla ei harrastukseeni ole.

En harrasta ampumista parantaakseni maanpuolustuskykyäni. (Jos treenaamisen takia osaan jonain vuonna osua RK95'llä nykyistä paremmin, se on vain bonusta.)

En harrasta ampumista pystyäkseni suojelemaan muita ihmisiä ISIS-terroristeilta, zombeilta, maatilojen pihoissa raivoavilta susilaumoilta tai muilta muodikkailta uhkakuvilta - joista useimmat ovat paperinohuita ja keksittyjä. 

Harrastan eri ampumalajeja, koska saan niistä samanlaista nautintoa kuin mistä tahansa muustakin urheilusta.

Minulle ammunnassa kyse on kilvoituksen tuomasta ilosta, fyysisestä rasituksesta, pettymysten ja onnistumisten vaihtelusta, joka tuo tavoitteita elämään: miten tulen näissä lajeissa yhä paremmaksi. Miten pysyn vireänä henkisesti ja fyysisesti, ikääntymisestä ja rapistumisesta huolimatta.

Voisiko saman tunteen ja elämykset saada muista urheilulajeista?

Kyllä varmasti, ja sen takia olen treenannut vaikka mitä muutakin aina sulkapallosta maantiepyöräilyyn asti. Mutta koska urheilumieltymykset ovat makuasioita, ammunta on pysynyt pisimpään läheisenä lajinani.

Haluan yrittää osua lentävään savikiekkoon, koska se on vaikeaa – muttei mahdotonta.

Haluan osua kelissä kuin kelissä, pakkasessa ja syyssateessa maalitauluun joka etäisyydeltä, että voisin metsästysreissulla olla mahdollisimman varma siitä että saaliseläin kaatuu kerralla. En haluaisi syödä tehotuotettua keskitysleirieläimen lihaa, siksi mieluummin metsästän.

Kerran eräässä turva-alan paneelikeskustelussa silloinen ministeri Pekka Haavisto kysyi minulta, miksi ratalajeja ei voisi ampua kaikille turvallisilla laseraseilla? Miksi käyttää ruutiaseita, joiden omistamiseen liittyy väkivallan riski?

Samasta syystä, kun mieluummin ajan polkupyörää maantiellä kuin spinningpyörää ilmastoidussa kuntosalissa. Molemmat ovat hauskaa ja hikistä tekemistä.
Mutta vain toisessa on mukana luonto, ilma, maisema, tunnelma, kosketus elävään ympäristöön, aidon ylämäen vaikeus ja pitkän alamäen tuoma euforinen riemu.

Ruuti- ja laseraseilla kyse on samasta erosta. Todellinen vastaan virtuaalinen.
Pamahdus, rekyyli, luotia ja tähtäystä heittelevä tuuli, auringon häikäisy, pakkanen, helle, maan vetovoima, lentorata, fysiikan lait, muuttuvien tekijöiden tuomat lukemattomat vaikeudet. Ne joita ei voi aina ennakoida, ja joiden hetkellinen voittaminen on harrastajalle juhlaa. Lapsenomaista jippi-jai-jee -hauskuutta.

Osuminen tuulenpuuskaisella ulkoradalla 300 metrin päässä olevaan gongitauluun on erilainen kokemus ja asia kuin kliinisen, luonnonilmiöille immuunin lasersäteen heijastaminen elektroniseen maaliin.
Bongg, metalli helähtää. Todellisuuden tunne. Ei bittejä, vaan aito mekaaninen ääni.

Onko minun syytäni, että aseita omistavat myös sellaiset ihmiset, jotka haluavat tehdä välineillään pahaa muille?

Ei. Mutta siksi juuri minun, ja meidän kaikkien harrastajien, pitää tehdä ampuma-aseiden vastuullisen omistamisen ja käytön valvomiseksi paljon enemmän kuin ennen.
Meidän täytyy pitää huolta siitä, että käsittelemme ja säilytämme harrastusvälineitämme mahdollisimman turvallisesti.
Meidän täytyy kantaa vastuumme, välittää ihmisistä. Kysyä harrastuskavereilta, mikäli näyttää siltä että heillä on elämänhallintaan liittyviä ongelmia, ja auttaa heitä purkamaan niitä.

Meidän täytyy myös hyväksyä se, että joissain yhteiskunnan poikkeustilanteissa siviiliaseiden saatavuutta, kauppaa ja käyttöä on säädeltävä tiukemmin kuin nyt – eikä aseen omistaminen nytkään ole mikään itsestään selvä perusoikeus kenellekään.

”Mutku mä tahdon sen” ei ole riittävä hankintaperuste edes lapsen tikkarille, saati vaaralliselle aseelle. Meidän täytyy oppia perustelemaan harrasteaseiden tarpeemme todellisilla syillä, jotka myös kestävät kriittistä tarkastelua. Yksi hyvä, todellinen syy on hauskuus.

On hienoa, että Suomessakin yhteiskunta luottaa ihmisiin niin paljon, että antaa meidän käyttää hauskanpidon nimissä esineitä ja aineita, joilla voisi vahingossa aiheuttaa vaaraa kanssaihmisille.
Saamme ajaa kulkuneuvoilla, joilla pääsisi kovempaa kuin mitä nopeusrajoitukset sallivat.
Saamme tehdä mikropanimoissamme omaa olutta, jopa päihtyä siitä.
Saamme miekkailla, ampua, heittää kirvestä ja tikkaa, järjestää ilotulituksia – vaikka rehellisesti sanottuna yhdessäkään näistä puuhista ei ole paljon järkeä. Hauskuutta vain sitäkin enemmän.

On valtavan hienoa ja tärkeää, ettei kaikkea toimintaamme (varsinkaan harrastuksien oikeutusta) tarvitse kokonaan mitata järjellä.

Sitä sanotaan vapaudeksi, ja siitä meidän on mielestäni pidettävä Suomessa kiinni.

Kyllä, aina kun kuulen uutisista että joku ihmishirviö tai empatiakykynsä menettänyt lähimmäinen on surmannut sivullisia, ajattelen pakostakin oman harrastukseni mielekkyyttä. Tunnen suuttumusta niitä kohtaan, jotka käyttävät näitä vapauksia väärin. Raivoan mielessäni typerille yhdysvaltalaisille poliitikoille heidän raukkamaisuudestaan, kyvyttömyydestään tehdä maan perverssille asekulttuurille ja -tavoille mitään. Olen oksentaa kuunnellessani presidentti Trumpia, jonka ainoa vastaus kouluampumisiin on "antakaa opettajillekin aseet".

Islaminuskoinen naapurini sanoi aikoinaan häpeävänsä joka kerta, kun kuulee jonkun tehneen saman uskonnon varjolla pahaa.
Konservatiivinen jenkkituttuni sanoi häpeävänsä joka kerta, kun kuulee jonkun rasistisen punaniskan tehneen pahaa.
Vaikka kummallakaan ei ole häpeään syytä. Muiden teot eivät johdu heistä eivätkä kerro heidän asenteistaan tai arvoistaan mitään.

Ymmärrän silti heidän tunnettaan hyvin.
Ja jatkan harrastustani, mahdollisimman pitkään. Yrittäen samalla hälventää ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja siitä mitä tämä harrastus on, ja mitä se ei ole.