Tämä aihe on tabu: dementikot metsällä

Metsästysseura, joka ei uskalla poistaa dementikkovanhuksia ampujistaan, ottaa valtavan turvallisuusriskin.

Metsästäjäkunta vanhenee, ja sitä mukaa myös meidän harrastajakuntaamme piinaavat yhä enemmän dementiat, alzheimerit, parkinsonit ja muut toimintakykyä rajoittavat vaivat. Oheinen lukijamme kertoma tositapaus sattui viime syksynä. Olen tarkistanut tapauksen yksityiskohdat monesta eri lähteestä.

"Hirviporukkamme on jahtitauolla, nuotio palaa ja makkarat paistuvat. Yhtäkkiä yksi nuotion lähellä seisoskelevista metsästäjistä putoaa pois tästä maailmasta. Silmät seisovat päässä mitään näkemättä, aseenpiippu osoittelee ympäriinsä, mies ei tiedä kuka on tai mitä on tekemässä. Puhe menee sekavaksi pölinäksi, josta ei järkevää lausetta erotu.

Seurakaverit huomaavat tilanteen ja puhuvat mieheltä aseen pois. Paljastuu, että kivääri on ollut ladattuna ja varmistamattomana koko ajan. Kohtaus menee ohi vartissa, mies talutetaan autolleen ja hän ajaa kotiinsa - palatakseen seuraavana päivänä jahtiin. Ja seuraavana viikonloppuna.

Pari seuran nuorempaa jäsentä kyseli varovaisesti, eikö tätä pitkälti yli seitsenkymppistä voisi jo poistaa hirviporukasta tai ainakin siirtää jahdissa aseettomien joukkoon. Seuran johto kiemurtelee: mies on ollut yli 50 vuotta jäsenenä, ja hänelle voisi tulla erottamisesta paha mieli. Puhumattakaan miehen sukulaisista, jotka ovat maanomistajia ja seuralle tärkeitä ihmisiä.

Vuodenvaihteessa mies ei enää saa ajokorttiaan uusittua dementiaoireiden takia. Seurassa hän kuitenkin pysyy edelleen, aseineen kaikkineen. Kukaan seuran jäsenistä ei halua olla se luopio, joka ilmiantaa vanhuksen poliisille aselupien perumiseksi."

Varmasti moni tämän tapauksen nähneistä metsästäjistä on ehtinyt miettiä, mitä olisi tapahtunut jos miehen liipaisinsormi olisi tahattomasti koukistunut taukoporukan keskellä. Tai ehkä he eivät ole miettineet, koska mitään ei tapahtunut. Kukaan ei ole puhunut asiasta miehelle itselleen, ainoastaan selän takana on purnattu ja kauhisteltu tilannetta.

Tämän kaltaista itsepetosta ja ongelmien väistelyä esiintyy lukemattomissa metsästysporukoissa ympäri Suomea. Tämä on myös tabu, josta ei uskalleta puhua ääneen. Metsästäjät pelkäävät, että harrastuksen ja aseiden vastustajat saavat tästä hyvän kauhistelunaiheen. Tai poliitikot alkavat vaatia kaikkien metsästysaselupienkin muuttamista määräaikaisiksi, jolloin harrastuksen jatkuminen pitäisi osoittaa ja todistaa vaikka vuoden-parin välein.

Metsästys on monelle ihmiselle tärkeä motivaattori ulkona liikkumiseen ja itsensä skarppina pitämiseen. Mielenterveysguru Ilkka Taipale sanoi aikoinaan, että metsästysseura voi olla monelle syrjäseudun eristäytymisvaarassa olevalle ihmiselle ainoa kytky sosiaaliseen elämään, muiden joukossa kuulumiseen. Tämä on valtavan arvokasta, ja siitä on pidettävä kiinni mahdollisimman pitkään. 

Ikä ei yksistään ole mikään mittari kenenkään ihmisen toimintakyvylle. Suomessa on paljon hyväkuntoisia 80-90-vuotiaita metsästäjiä, jotka ovat aseenkäsittelijöinä paljon osaavampia ja huolellisempia kuin monet nuoret kuumakallet.

Vasta vanhuuden mukanaan tuomat sairaudet (etenkin muistisairaudet) muuttavat tilannetta.

Autoilussa tämä on jo ymmärretty. Silloin kun joku alkaa kunnon, tajunnan tai aistien rapistuessa olla vaaraksi muille liikenteessä, viranomaiset ja lääkärit ottavat häneltä ajokortin pois.

Itsenäisen liikkumisen mahdollisuuksien menettäminen kirpaisee etenkin ikänsä autonratissa viihtyneitä miehiä, mutta jokainen tajuaa että ajoluvan peruminen on lopulta meille kaikille vastaan tuleva välttämättömyys.
Vanhenemisen suru ja autosta luopumisen tuska on pientä siihen verrattuna, että joutuisi suremaan muille aiheuttamiaan onnettomuuksia.

On käsittämätöntä, että joiltain metsästysseuroilta ei löydy selkärankaa siihen, että muille selvästi vaaraa aiheuttavat jäsenet poistettaisiin "aseellisesta palvelusta" tai ainakin pantaisiin valvontaan. Tämän kun pystyy hoitamaan myös siististi, ihmisarvoa kunnioittaen.

Tiedän muutaman seuran, jossa vähän jo hapertuneen seniorin rinnalla on passissa aina pakollinen "päällystakki", nuorempi jäsen joka auttaa passitorniin nousussa ja katsoo muutenkin veteraanin perään siitä käsivarren mitan päästä. Jokainen ikäihminen ansaitsee jahdissakin tällaista hyvää ja arvostavaa kohtelua.

Ja siinä vaiheessa, kun ihmisen kyky käsitellä asetta vähenee niin ettei kotioloissakaan tai radalla homma suju turvallisesti, aseista on yksinkertaisesti luovuttava. Aivan samoin kuin ajokortistakin. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää.

Metsästysseuran jäsenillä ja etenkin johdolla pitää olla rohkeutta sanoa dementoituvalle seurakaverille suoraan - kohteliaasti - että nyt on aika antaa aseet pois. Kyllä, tämä tulee aiheuttamaan suuttumista, välien katkeamista ja huutoa, mutta kuka muu olisi parempi huomaamaan romahtaneet aseenkäsittelytaidot kuin läheiset ja harrastuskaverit?

Laavulle, lahtivajalle, ajoporukan auttajaksi ja peijaisiin seuran jäsenen pitää olla aina tervetullut, vaikkei aseita enää omistaisikaan.

Pelkään pahoin, että tulemme näkemään lähivuosina paljonkin uutisia metsästysonnettomuuksista, jotka olisi voitu välttää jos seura- ja jahtikavereilla olisi ollut ns. munaa puuttua hapertuvien vanhusten aseenkäyttöön.

Aseiden kanssa liikkujat ovat aina aseveljiensä ja -siskojensa vartijoita - vastuu turvallisuudesta kuuluu meille jokaiselle. Mutta suoraan sanoen en usko, että tällaiseen yhteisvastuullisuuteen koskaan päästään.

Todennäköisemmin käy niin, että jonkun dementikon vahingossa aiheuttaman kuolemantapauksen jälkeen eduskunta määrää kaikki yli 65-vuotiaiden ihmisten aseluvat ajokorttien tavoin määräaikaisiksi. Eikä sekään olisi, objektiivisesti ja maalaisjärjellä ajatellen, mikään huono ratkaisu. Jos olemme rehellisiä itsellemme.

Lukuvinkki:
Yhdysvalloissa on käyty aiheesta paljon keskustelua. Esimerkiksi tässä lehtijutussa pohditaan monelta kantilta, mikä on oikea ikä tai aika intohimoiselle harrastajalle luopua aseistaan.

Mitä laki sanoo?
Poliisi voi perua aseluvan, mikäli harrastus on loppunut. Näissä dementiatapauksissa tilanne on toinen: metsästäjä on sitkeästi jatkanut harrastustaan, tajuamatta olevansa jo vaaraksi kanssaihmisilleen. Lääkäreilläkin on ilmoitusmahdollisuus (ei enää -pakko) poliisille, mikäli he huomaavat ihmisen terveydentilan menneen siihen jamaan ettei turvallinen aseidenkäsittely enää onnistu. Lääkärit eivät kuitenkaan aina muista kysyä onko potilaalla aseita - eivätkä kaikki lääkärit myöskään ilmoita asiasta eteenpäin ellei potilas ole tarkoituksellisesti muille vaarallinen tai itsetuhoinen.
Poliisi voi perua aseluvan myös siksi, että luvanhaltija ei enää täytä hallussapitämisehtoja. Tätä perustetta on käytetty jonkin verran muistisairaisiin tai muuten esimerkiksi aivoinfarktin takia toimintakykynsä menettäneisiin harrastajiin.

Edit: Tekstiä korjattu 3.2. klo 08:20. Lääkärien ilmoitusvelvollisuus muuttui vuonna 2015. Nykyään lääkäri voi tietyissä tapauksissa halutessaan lausua näkemyksensä, onko potilas kelvollinen pitämään hallussaan aseita. Aiemmin heidän oli aina pakko ilmoittaa siitä. Tätä pakkoa lääkärien etujärjestö piti liian tiukkana ja vaikeana noudattaa arkityössä - varsinkaan jos potilas ei kertonut onko hänellä aseita.