Myytti: yksityiset aseet edistävät maanpuolustusta

Naurakaa jos haluatte, mutta isäntämies baikal-haulikkonsa kanssa voi olla tärkeä osa Suomen psykologista puolustusta.

Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) ja kansanedustajakollegansa Sirpa Paatero laativat kesäkuun alussa yleisönosastokirjoituksen, jossa he korostivat ettei aseiden yksityistä omistusta voi perustella maanpuolustuksellisilla syillä.

Kansanedustajat paheksuivat, että uudessa aselakiehdotuksessa reserviläisyys tulee hyväksyttäväksi aselupaperusteeksi.
Uudessa lakitekstissähän mainitaan, että sijoituksen saanut ressu voisi hakea lupaa toiminnallisessa reserviläisammunnassa käytettäville aseille.

Kansanedustajien mielestä on lisäksi turhaa, että lakiin tuli niin sanottu reserviläispoikkeus, joka sallii yhä yksityisille ihmisille rynkynnäköiset itselataavat aseet. Näillä kun ei ole heidän mielestään mitään tekemistä maanpuolustuksen kanssa. Armeijan antamat aseet ja koulutukset ovat kuulemma riittäviä.

”Suomen puolustusjärjestelmä ei ole milloinkaan perustunut yksityiseen aseenomistukseen. Tällä ei ole myöskään merkitystä valmiuden ylläpidon kannalta”, kansanedustajat kirjoittavat.

Väite on näennäisesti oikea, mutta samalla varsin syvästi pielessä.

Otetaanpa nämä Tuomioja-Paateron ”oikein” -faktat ensin.

Jos yli 40-vuotias suomalainen treenaa toiminnallista ammuntaa viimeisen päälle tuunatulla viriviri-Arskalla, (AR-sukuisella kiväärillä), se on tietenkin hyvin kaukana Puolustusvoimien varusmieskoulutuksesta ja kriisiaikojen jakovarusteista.

Jos tositilanteessa tuon ikäistä ressua edes kutsuttaisiin palvelukseen, hän saisi hyvässä lykyssä käteensä kuppaisilla avotähtäimillä ja surkealla ergonomialla varustetun kotimaisen Valmet-rynkyn. Todennäköisesti ei edes sitä, vaan 1990-luvun massaostoksissa maahan tuodun kiinalaisen Kalashnikov-kloonin. (Osumatarkkuus? Kasan koko 15-25 senttiä sadalta metriltä, hyvällä yksilöllä.)

Omaa pitkää asetta ei liikekannallepanossa todennäköisesti edes saisi ottaa mukaan, koska Arskojen .223 kaliiperin patruunahuoltoa ei ole järjestetty muille kuin joillekin rajan tai Utin erikoisjääkäreille.

Siinä mielessä ressuaseen yksityisomistus on Puolustusvoimien toiminnan kannalta yhdentekevää, eikä muuta suuria maanpuolustusratkaisuja suuntaan tai toiseen.

Mutta suurin - ja ihmishenkien säästämiselle erityisen tärkeä - etu aktiivisesta ampumaharrastuksesta olisi lisääntynyt käsittelyturvallisuus ja –varmuus. Kokenut ampujaressu ei sähläisi paniikissa aseen hallintalaitteiden kanssa niin herkästi kuten vähemmän harjoitelleet ressukollegat.

Puolustusvoimien ase- ja ampumakoulutus on reserviläisille aika vähäistä, johtuen määrärahojen vähyydestä ja jopa patruunapulasta. Valtaosa valmiusjoukkoihin kuulumattomista reserviläisistä ei osaa ampua kunnolla, ainakaan stressaantuneena ja peloissaan.

Onneksi tätä taitoa ei useimmissa modernin armeijan täydennystehtävissä kovin paljon tarvita, siinäkin Tuomioja ja Paatero ovat oikeassa. Mutta aseiden käsittelykykyä tarvitsee jokainen sotilaspukuinen ihminen. Jos ressu ei muista miten hänelle jaettua konetuliasetta käsitellään turvallisesti, seurauksena tulee helposti turhia omia ruumiita.
Tämän työsuojeluaspektin kansanedustajat autuaasti unohtavat.

Mitä kokeneempia itselataavan aseen käyttäjiä reserviläisissä on, sitä turvallisempi armeija meillä kriisitilanteessa itsellemme olisi. Turvallisuus luo nimittäin myös tehokkuutta. Työvälineiden oikeaoppinen ja varma käyttö parantaa työtehoa, ja sähläyskäyttö taas vaarantaa koko projektin.
Tämänhän tietää jokainen ihan mökkiremonttia, puunkaatoa tai omakotitalon rakentamista kokeillut.

Entä sitten metsästysaseet?
Niidenhän omistamisella ei pitäisi olla mitään tekemistä maanpuolustuksen kanssa. Haulikkoradalla käyminen tai paikallaan tönöttävään hirvikuvioon ampuminen ei tee kenestäkään metsästäjästä superreserviläistä, jos muut taidot viittaavat enemmän makkaransyöntikykyihin.

Paitsi että kyse ei olekaan siitä, vaan isommasta kokonaisuhkakuva-arviosta, joka liittyy kynnykseen hyökätä Suomeen.

Tällä hetkellä mikään pahisvaltio ei koskaan voi tietää varmasti, millainen riesa noista aseita omistavista kovapäisistä siviili-ihmisistä heille Suomessa koituisi.

Se takametsien paksu isäntämies, joka käy ”paikkalinsa” kanssa sorsajahdissa, on joka tapauksessa kriisitilanteessa otettava huomioon mahdollisena aseistettuna riskinä hyökkääjälle – ainakin sotilaalliselle järjestyksenpidolle.

Jos Suomeen kohdistuisi sotilaallinen uhka, vastustajamme joutuisi aina laskemaan sen varaan että täällä voi olla puskassa vastassa ärsyyntyneitä alkuasukkaita ampuma-aseidensa kanssa.
Kaikissa 2000-luvun konflikteissa suurvalta-osapuoli on ensi töikseen pyrkinyt poistamaan valloittamiensa alueiden paikallisilta ihmisiltä näiden tuliaseet, sillä ne koetaan hallitsemattomaksi riskiksi.

Todennäköisyys sille, että suomalaisetkaan siviilit oikeasti lähtisivät konfliktissa häsläämään pyssyjensä kanssa sotilaiden keskelle, on olematon. Silti vastustajan on otettava se aina laskelmissaan huomioon yhtenä vaaratekijänä – joka osaltaan nostaa kynnystä käydä näin arvaamattoman ja kumman kansan kimppuun.

Kaikkien edelläkuvattujen syiden takia maanpuolustus ja aseiden omistaminen vaikuttavat aina toisiinsa. Harvoin merkittävästi, harvoin konkreettisesti, mutta joka tapauksessa niillä on monitasoisempia yhteyksiä kuin mitä monet mutkat suoriksi -ajattelua harrastavat kansanedustajat välittävät huomioida.