Suomalainen metsästäjä - kehno ampuja vai vain laiska harjoittelija?

Jokaisesta metsästysseurasta löytyy ihmisiä, jotka käyttävät harjoitteluun vuodessa maksimissaan yhden rasiallisen patruunoita. Ja ihmettelevät sitten miksi tuli ammuttua peurasta ohi 80 metrin matkalta.

"Metsästäjälle kesäkuu on tärkeää harjoitusaikaa, silloin he kiertävät riistapolkuammunnoissa ja ampumaradalla parantamassa taitojaan pitkän talvikauden tauon jälkeen."
Näin luki eräässä metsästysalan opetustekstissä. Yeah right, niin varmasti.

Kyllä, kiekkoradoilla näkyy paljon väkeä ja kivääriradoillekin riittää ainakin etelässä tungosta. Mutta oikeasti nämä kävijät ovat niitä samoja tunnollisia ihmisiä, jotka treenaisivat muutenkin paljon. Yhdet ja samat ihmiset pitävät ostoksillaan patruunakauppiaita tai jälleenlatausvälineiden maahantuojia leivänsyrjässä kiinni.

Samaan aikaan metsästysseurojen aktiivit kertovat meille Metsästys ja Kalastus -lehden toimittajille yhä enemmän kauhutarinoita ohilaukauksista sekä tarkkuuden ja aseenkäsittelytaitojen rapistumisesta.

Kyselin äskettäin eri puolilta Suomea urheilukauppojen patruunanmyyntimääriä, ja hämmästyin vastauksia. Niiden perusteella keskiverto kiväärimetsästäjä ampuu vuodessa laatikollisen tai pari ratapatruunoita. Yksi kolmasosa ampuu treenikaudella riittävän ahkerasti, eli satoja patruunoita - ja vähintään saman verran on metsästäjiä joilla 50 panoksen rasia kestää vuosikausia.

Jos keskivertokulutus oikeasti on tuo kauppiaiden arvioima 50-100 patruunaa vuodessa, monen metsästäjän käytännön ampumataidon täytyy olla erittäin huonolla tolalla.

Jokainen mihin tahansa urheilulajiin perehtynyt tietää, ettei tuo määrä toistokertoja riitä kovin monipuolisen taidon ylläpitämiseen, saati minkäänlaiseen kehittymiseen. Voihan tietysti olla, että suomalainen metsästäjä on valmiiksi jo maailman paras ampuja (kuten autoilijamme ovat maailman parhaita). Mutta kun ei ole.

Todennäköisesti olemme osumatarkkuudeltamme Länsi-Euroopan häntäpäässä, koska emme treenaa edes ruotsalaisiin metsästäjiin verrattuna tarpeeksi. Muissa vanhemmissa EU-maissa metsästys on niin harvojen herkkua, että harrastajat paneutuvat alaan huomattavasti huolellisemmin. Tätä vain harva meillä uskaltaa myöntää.

Sanotaan se nyt ääneen: keskiverto suomalainen luotiaseella metsästävä ihminen on suhteellisen kehno ampuja. Syynä ei tietenkään ole luontainen lahjattomuus, vaan ihan yksinkertaisesti harjoittelun puute. Lähes jokaisesta saadaan hyvä ampuja, mutta se vaatii treenausta.

Haulikkoampujissa on varmaan samanlaisia sähläreitä, jotka ampuvat lentävästä sorsasta ohi 20 metrin päästä.
Luotiaseiden käyttäjien, etenkin hirvi- ja peurajahtaajien pitäisi kuitenkin ajoittain todistaa taitonsa ampumakokeissa, joten heille osumistaidon katoaminen on kriittisintä.

Yksi syy harjoittelumäärien romahtamiseen luotiasepuolella lienee hirvikokeen uudistus. Vanha koe liikkuvaan kuvioon vaati läpimennäkseen ihan oikeaa treenausta. Nyt kun hirvikuvio hinataan liikkumattomaksi paikalleen, ja kokeen saa ampua vaikka nojatuolista, moni metsästäjä on alkanut laiskistua ja jättänyt ampumaharjoittelun vähemmälle.

Hirvikokeisiin tulee valvojen mukaan yhä ihmisiä (yleensä keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä), jotka kehuskelevat etteivät ole edellissyksyn jälkeen pyssyyn koskeneet. Ei mikään ihme, että heillä aseen kohdistus voi olla puoli metriä pielessä ja kokeen läpäisyyn kuluu toistakymmentä patruunaa. Miten nämä ihmiset pärjäävät sitten metsässä huonossa kelissä liikkuvien maalien kanssa, onkin arvoitus.

Joissain metsästysseuroissa vaaditaan hirviporukkaan haluavalta tietty määrä ampumasuorituksia radalla ennen kauden alkua. Tämä on erittäin suositeltavaa ja kannatettavaa toimintaa. Ampumataidon parantaminen nimittäin auttaa kaikkia muitakin seurakavereita: haavakkoja saa haeskella metsästä vähemmän, ja hutilaukausten väheneminen parantaa jahtien yleistä turvallisuutta.

Totta kai harjoittelu on kallista, ja täystehoiset kiväärinpatruunat maksavat paljon. Etenkin pienituloisille ihmisille vajaan euron kappalehinta hirvikaliiperin treenipaukusta on hyvinkin liikaa.

Yksi edullinen vaihtoehto onkin aloittaa edes aktiivinen ilma- tai pienoiskivääriharjoittelu. Nyt kesäkuussa, tai viimeistään omien kesälomien alkaessa. Pääasia olisi, että ennen metsästyskauden alkua kukin olisi saanut kulutettua vähintään kaksinkertaisen määrän harjoituspatruunoita edellisvuoteen verrattuna. Tulokset näkyisivät varmasti.