Kakarat mukaan metsälle

Tyttäreni kertoi iltakävelyllä, että haluaa isona tehdä töitä metsässä. Teki mieli sanoa että ”Helvetti, ei missään nimessä!”. Vaikersin diplomaattisesti sydän hakaten ”Joo, se on mahdollista jos aihe kiinnostaa sitten isompana oikeasti mutta on paljon muitakin hyviä vaihtoehtoja. Saat ihan itse sitten myöhemmin päättää mitä teet kunhan vain ala on sinulle mieluisa ja pystyt elättämään sillä itsesi ja ehkä perheesikin”. Huh, selvisin. Astmapiippu kehiin ja pyörryttää. Lapseni haluaa olla kaltaiseni aivot tyhjiin imetty ”metsänpervo” mutta onneksi hän ei tiedä kaikkea, vielä.

Pikku Kakkosessa bongailtiin lintumiehinä lintuja kaupunkiympäristössä. Iso sorsalauma tarkoitti tytölle paljon hyvää ruokaa. ”Haluan myös metsästää esimerkiksi kettuja kun ne on pienpetoja. Haluaisin sellaisen ketunkarvatakin. Tuosta sorsalaumasta riittäisi ketuillekin ruokaa”, tyttö aloitti ruokapöytäkeskustelun. Miksi lastenohjelmiin ei lisätä metsästystä ja kalastusta käsittelevää sarjaa? Bongailu on ihan jees mutta jotain vastapainoa kaipaisin. Kaipasin jo silloin kun olin itse lapsi. 

Ruokapöytäkeskustelu oli hedelmällinen keskustelu lapsen itsensä aloittamana. Kaupungissa ampuminen on tietysti kyseenalaista ja parveen ei saa ampua. Huomaan että jankutan lapselleni yksinkertaisia lauseita. ”Hauki on kala” -metodi näyttää kuitenkin purevan. Jankutusta täytyisi käyttää myös aikuisille. Tieltä metson ampuminen on kiellettyä.

Haastan lastani kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita eri näkökulmista. Olen välillä ihan kusessa koska omat pinttyneet näkemykset, ajatukset, viha, inho ja väsymys meinaa puskea väkisinkin ulos. Välillä ihan itkettää miten paska äiti olen valehtelemaan. Miksi neuvolassa ei opeteta vanhemmille kaunistelun perusteita? Olen lapselleni kuitenkin aina ”Super marsu” vaikka en maailman herttaisin ja pullantuoksunen äiti -titteliä tule koskaan saamaan.

Pysähdyin miettimään millainen roolimalli olen lapselleni ja annanko tarpeeksi vapautta valita mikä sopii hänen persoonalleen ja mikä ei? Kerronko asioita tarpeeksi eri näkökulmia pohtien tai miten voisin laajentaa lapseni mielikuvia elämästä ja erityisesti luonnosta, ettei metsä juurru äidin taustan takia ainoaksi tulevaisuuden haaveeksi. Miksi pitäisi, olen vastuullinen äiti ja tiedän mikä on lapselleni parasta. Klisee.

Tulevaisuuden asenteet on kiinni kasvatuksesta mutta millä oikeudella vanhempi saa valita mitä lapsi ajattelee asioista? Ihan vain sillä vanhemman vaistonvaraisella oikeudella ja omalla elämäntyylillä kai. ”Murrosikä korjaa kyllä ja nuori kapinoi sinua vastaan”. Klisee, joka saa minut yökkimään. Minulla ei ollut murrosikää eikä ole ollut monella muullakaan kiltillä lapsella. Sen takia meistä varmaan tuli helposti hakattavia.

Ruokapöytäkeskusteluun viitaten olen monesti perustellut ketun metsästystä juurikin sillä, että se on pienpeto ja kertonut millaista tuhoa se luonnossa aiheuttaa jos kanta pääsee kasvamaan liian suureksi. Olen kertonut että ketun turkin voi hyödyntää vaikka vaatteissa mutta ihminen ei voi syödä sen lihaa. Usein myös pohditaan sitä mitä hyötyä ketusta on luonnossa. Taputan itseäni olkapäälle.

Suomi on metsäinen maa ja eränkäynti on osa suomalaista kulttuuria. Miksi lapset silti erotetaan metsästä ja eränkäynnistä? Riistaeläimet, metsästys ja kalastus saisi kuulua perusjuttuihin päiväkodissa, eskarissa ja koulussa lapsen ikä ja lähtötaso huomioon ottaen. Kaikista ei tarvitse eikä pidä tulla metsästäjiä mutta yleissivistys ei olisi pahitteeksi.