Kettu laukkoo pitkin kyliä

Sunnuntaina naapuripassiin juoksi ajosta isotassuinen ja pöyhkeäkorvainen kettupoika. Aamujälki oli pitkä ja koira seurasi sitä hartaasti. Saattoi siinä omistajaa välillä ketuttaa…ja ei vain saattanut vaan taisi siinä oikeasti välillä usko loppua. Koira veteli antaumuksella menemään pitkin kyliä. Hieno päivä.

Siinä ehdittiin Noutajamiehen kanssa kahvitella ja koluta kauempana koirien kanssa pupuja tyhjistä puskista. Taidettiin siinä metsänsiimeksessä vähän ehkä jo pitää kädestäkin kiinni ja pussaillakin. Tunnit kuluivat ja menin muodon vuoksi mukaan passiin. Hassua oli olla ilman asetta. Ihan eri fiilis! Että jos haluaa vaihtelua passifiiliksiin, niin jättäkää oitis haulikko kotiin! #metsänneitosuosittelee

Ajo lähenee. Yksi laukaisu ja kettu vihdoinkin pötköllään.

Tässä on mennyt itselläni pari viikkoa aseettomana ihan huomaamatta. Viikonloppuna siis kävi niin että unohdin kiireessä haulikon kotiin, täysin vahingossa. Kyllä niin voi käydä. Helvetti, kun sen ensimmäisen kerran sain kokea omalla kohdallani. Harmittihan se mutta loppupelissä, mitä sitten. Välillä on varmaan ihan hyvä vain olla ja antaa ajatusten laahata perässä. Nyt on sellainen hetki tullut vastaan että lopetan stressaamisen ja elämä nollataan täysin. Onneksi on vihdoinkin joku joka ottaa kädestä kiinni ja pitää mukana, vaikka ei itse jaksaisi tehdä mitään sillä myös aivot ovat valuneet persereiästä pöpelikköön.

Ketunjälkiä ajellessa mietin kaikenlaista julkaisukelvotontakin mutta esimerkiksi että kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärrä miten paljon aikaa ja vaivaa hommaan menee sekä mitä ketunmetsästys ylipäätään vaatii. Tapasin viime viikolla mm. yhden ketunmetsästäjän, joka metsästää ns. ammatikseen kettuja. Mielenkiintoisia keskusteluja ja niistä myöhemmin lisää.

Takaisin Pohjanmaalle, jossa olin viikonlopun rytmihäiriöhoidossa. Aseettomana ja hiljaa seurasin sivusta vieraan metsästysseuran juttuja, aivan kuin minua ei olisikaan. Se on hieno tunne. Seistä vaan, hengittää ja olla puhumatta mitään, miellyttämättä ketään ja olematta sosiaalinen. (Anteeksi herrat, seuraavalla kerralla olen varmasti enemmän läsnä.) Ukkojen jutut olivat itseasiassa piristäviä. Vitsailu koirista ja niiden toimivuudesta kuulosti tutulle sekä muista nuotiojorinoista puhumattakaan. Yhtään samanlaista seuraa en ole vielä tavannut, jokaisessa on omat kiemuransa ja juttunsa. Osa seuroista on jäykkiä kuin tikku paskassa, kun taas toiset letkeitä huuliveikkoja.

Katson tulilla ukkoja, jotka räpläävät älypuhelimiaan tiiviisti ja tuijottaa Whatsup -ryhmään tullutta samaa kuvaa. Joku seuranjäsen on saanut supin luolilta etelän reissullaan (onneksi ei mitään tautia!).

Ajokoira jolkottelee autojen välissä, eikä anna kiinni. Liekkö kiimainen narttu, jossakin autossa tuumaa tulilta joku. Teki mieli sanoa, että ei se enää siellä ole vaan istuu tässä ja paistaa nuotiolla "Parempaa lihaa kuin Tinderissä". Vai sanoinkohan sen jopa ääneen en ole ihan varma. Mielessä kävi kuitenkin. Narttu kuin narttu. Laidun Herefordin makkarat on kuitenkin hyviä! Todellakin parempaa lihaa kuin Tinderissä! En ymmärrä sitä mainosjupakkaa! Tinderissä on myös miehiä niin miksi se liha rinnastettiin naisiin? Ja liha on todellakin parempaa kuin Tinderissä, sillä eihän Tiderissä ole ketään. Pelkkiä kuoria joita tökitään.

Viikonloppu oli juuri sellainen kuin olin kaivannut. Elämä ilman pakotteita ja velvollisuuksia. Laahasin perässä ajatuksineni ja fyysisestikin ihan tietoisesti. Ei siinä paljoa olisi asetta jaksanut kantaa edes sitä paria metriä autolta tien varteen. Onneksi Noutajamies on voimakas että olisihan hän minut ja aseenikin varmasti myös kantanut ja tähän loppuun paljon sydämiä… ;)