Kurkkiiko kettu naalin kolosta?

Harvemmin tulee työmatkoista kirjoiteltua mutta kettujahti rakastamassani Paistunturin erämaassa oli minulle elämys ylitse muiden, jonka haluan myös jakaa täällä. Reissu, jonka tulen muistamaan niin hyvien vapauttavien fiilisten puolesta kuin luopumisen ja väsymyksen käännekohtana. Juttuidea syntyi edellisellä reissulla Utsjoelle. Ketun paljouden olin havainnut reissuillani mutta todellisuus onkin mielenkiintoisempi kuin osasin arvata.

Lopulta pääsin matkaan. Ilman haulikkoa tietysti koska eipä sinne erämaahan kovin monella ole asiaa kettuja jahtaamaan eikä näin ollen minullakaan. Ketunmetsästäjät metsästävät tässä tapauksessa ammattimaisesti Suomen Riistakeskuksen ja Metsähallituksen erikoisluvilla. Olin vain kärpäsenä katossa, siis kelkan kyydissä. Elämyksenä sekin oli täydellinen ja silmiä avaava.

Mielikuvana matkalle lähdettäessä oli, että kettu kurkkii naalin pesästä. Ajatus sai miettimään naalin pesää, jota se ei saa, kun kettu on härskisti vallannut sen. Hävytön repolainen. Sitten mietin blondina, että millainen se pesä on? Karu sen on pakko olla. Erämaassa. Kivisessä tunturimaastossa.

Naalin pesimisyrityksestä uutisoitiin viime vuonna ja se on hienoa. Uutisoinnissa unohdettiin kuitenkin mainita, miten suuri vaikutus metsästyksellä naalin elinolosuhteiden parantamiseen Suomen tuntureilla on. Kirjoitin repparin aiheesta metsä.fi-lehteen ja linkin löydät tämän jutun alaosasta. Jutun voit lukea heti tai myöhemmin niin tiedät missä mennään. Nyt vain fiilistelen parin jutun verran… kettuhommat on aina kiinnostavia.

Aamulla Tenojoenrannasta herääminen on minulle kuin paratiisissa olisi. Aamukahvi maistuu jotenkin vain paremmalle kuin ruuhkajunassa istuessa. Kamat reppuun ja menoksi. Olen varustautunut hyvin. Toki pilkkihaalari puuttuu koska en sellaista omista. Tungen päälle villaa ja tuulta läpäisemätöntä niin paljon kuin mahdollista. Ahdistava fiilis.

Ensimmäiset vauhdit kelkalla ja minulla on kylmä. Miten voi olla! Olen mestari kerrospukeutuja. En sano sitä tapani mukaan kuitenkaan ääneen vaan vedän aamujumpan odotellessa.

Tapaamme metsästäjän kanssa sovitussa paikassa ja kelkat viipottavat kohti tunturia ja erämaata. Haulikko on heti valmiina ja hyvä niin, sillä jälkiä alkaa putkahdella heti rinnettä kivutessa. Kuvaan vauhdissa puhelimellani ilman hanskoja, tietysti. Siniset jäätyneet nakit tungen rukkaseen ja toivon niiden pysyvän kiinni ruhossani. Otsakamera olisi kätevä… Myöhäistä miettiä sitä siinä vaiheessa, kun yrität tallentaa reissun mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

Aurinko nousee mutta sää osoittautuu huonoksi. Tää on niin mun tuuria. Minua sanotaan huononilmanlinnuksi ja ihan juu pitää paikkaansa. Tuuli tunturissa on jäätävä. Jäljet peittyvät samalla hetkellä, kun sen siihen askeltaa. Metsästäjä kertoo, ettei olisi tänä aamuna lähtenyt, jos en olisi ollut mukana. Sää on sen verran huono, että tällaisella säällä ei kannata kuluttaa aikaa ja polttoainetta turhaan. Ajetaan kuitenkin varmat paikat läpi. Juttukeikka. We have to do this shit.

Käymme läpi paikat, joissa kettu tunturissa päivisin lepäilee ja mihin se piiloutuu. Missä on pesäpaikkoja ja haaskoja. Metsästäjä näyttää miten kohdetta lähestytään ja selittää miksi. Kettu on fiksu eläin, sillä se oppii yhdestä kerrasta varomaan kelkan ääntä, jos lähestymistä ei tee oikein. Yhtään kettua ei tällä kertaa näy. Miten erämaa voikin olla näin autio. Se on ekana mielessä. Olen kuin pikkutyttö karkkikaupassa. Ahmin kaiken näkemisenarvoisen mitä irti saan. Meillä on kaikilla omat mieltymykset.

Erämaassa näkyy selkeitä luonnollisia haaskoja, joissa kettu kuin naalikin ruokailevat. Tosin en välttämättä olisi niitä jäätyneiden silmien läpi nähnyt, jos niitä ei olisi pysähdytty katsomaan. Nauran täällä ääneen. Onneksi on kamera jonka avulla reissun voi tehdä aina uudelleen. Seuraavan kerran liimaan kroppani täyteen niitä kenkiin ja rukkasiin liimattavia lämpölätkiä niin pysyn tajuissani.

Naalin ruokinta-automaatti on erikoinen ja hieno keksintö. Olisi kiva tietää käykö siellä ketään. Automaatti, jota kävimme katsomassa, on suuren kiven halkeamassa. Automaattiin naali mahtuu putkesta sisään mutta kettu jää ulkopuolelle odottamaan suu auki. Naali on siis pieni vai onko se vain kissamaisen notkea? Jaahas…en tiedä en ole päässyt naalia vielä kohtaamaan. Ihastelen tässä samalla kuvia ja juttuja Internetin ihmeellisestä maailmasta. Kuuntelin myös korva tarkkana ketunmetsästäjän tarinaa naalin kohtaamisesta. Hän on ihan stara minun silmissä.

Ensimmäinen päivä menee kuvaillessa ja jutellessa taukopaikalla. Uskomattoman kauniit maisemat. Ymmärrän ihmisiä, jotka ihastelevat käsivarren maisemia mutta jotenkin vain olen sydämeni Utsjoelle menettänyt.

Päivä on pulkassa ja on palattava mökille. Olen aivan jäässä. Niin jäässä, että en kykene ajattelemaan. Nyt pitäisi kirjoittaa mutta sanoja ei tule mieleen. Syödään ja jään hetkeksi yksin. Nukun lähes viisi tuntia. Työuupumus varjostaa niin lujaa takaraivossa, että ihan itkettää. En kykene kirjoittamaan mitään. Tuijotan vain kuivaa alustusta. Se on hirveä tunne kirjoittajalle, kun ajatukset eivät vain siirry eteenpäin.

Iltapala Utsjoella on, kiitos paikallisen kollegani, taivaallinen. Jättiläisrapua Norjasta Jäämereltä. En ole koskaan syönyt näin hyvää rapua ja vieläpä itse valmistettuna. Suuret kiitokset tästä makuelämyksestä! Suunnittelinkin ravustusurani aloittamista Jäämereltä…

Lue reppari metsä.fi -lehdestä: www.metsafi-lehti.fi/luonto-retkeily-ja-era/kettujahti-tuntureilla-117