Mykyrokkaa, seurahommia ja hardcorea

Ennen vanhaan peijaiset kylällä olivat lähes ainoa sosiaalinen kokoontumisen syy syksyisin. Sato tallessa ja sitten juhlitaan. Muistan siitä itsekin jotain. Olin pieni tyttönen, kun kävimme Palosenjärven silloisella koululla mykyrokalla, siellä oli kaikki. Alueen kaikki metsästäjät ja kyläläiset olivat siis paikalla. Kylän emännät tekivät myvyt ja keitot koulun keittiössä tai niin ainakin muistelen. En tiedä söisikö nykyihminen edes mykyrokkaa? Muistan sen tunnelman ja tuoksun. Mykyrokka, se on parasta! Niin hyvää että nyt tekee sitten mieli rokata sitten seuraavat viikot. Tiedän että en tule sitä saamaan, varsinkin jos en pääse poistumaan betoniviidakosta oikeiden ihmisten pariin…siis niiden jotka sitä mykyrokkaa osaavat vielä keitellä. Tuli ikävä mummoa.

En kuulu metsästysseuraan edelleenkään ja se tavallaan häiritsee aina välillä. Kaipaan porukkaa ja yhteisöllisyyttä, vaikka onhan tässä tiettyihin seuroihin tullut jo kotoisa fiilis mutta eihän se ole sama asia. Käydä nyt aina vieraissa. Seurattoman täytyy enemmän keskustella ihmisten kanssa ja kuulostella mahdollisesti metsästettävän alueen riistakantaa koska joka kerta sinne samalle alueelle ei välttämättä tule lähdettyä. En kaipaa ylimääräistä keskustelua koska olen hiukan erakko hypersosiaalisesta vaikutelmasta poiketen. Olen siis päättänyt olla irtolainen eli seuraton ehdotuksista huolimatta. Seurattomia käsitellään välillä myös vähätellen. Todellisuudessa tarjolla olleissa seuroissa ei ole ollut vain yhtään potentiaalista sinkkumiestä niin ei ole hotsittanut vaivaantua. Ollaan siis sinkkumetsästäjiä jos ei ole seuraa?

Miten eränkäynnin sosiaalisuus kyläyhteisöissä on muuttunut?

Alkuun on pakko huomauttaa, että olette varmaankin panneet merkille, kuinka metsäomistajien habitus on muuttunut. Niin on metsästäjienkin. Naapurimetsää ei omista enää se naapurin isäntä vaan ehkä Kimberly Helsingin Kalliosta joka ei ole koskaan käynyt keskuspuistoa kauempana mutta Kimbelystä saattaa kuoriutua kelpo metsästäjä ja kenties voittaa seurasi vuoden metsästäjä -palkinnon jos hänelle annetaan mahdollisuus. Metsästysalat pirstaloituvat ja tuulessa kaikuu huuto ”Rajat kiinni, minun metsissä ei metsästetä, vaan joogataan”. En tiedä mutta olen kuullut. Metsässähän voi tehdä molempia koska todennäköisesti nämä kaksi toimintoa ei tule koskaan kohtaamaan sillä harvoin kukaan menee kannonpäälle joogaamaan ennen kukonpieraisua, paitsi me metsästäjät. Siinäpä uusi villitys, metsästysjooga passipaikoille.

Eikö olisi aika muuttaa myös metsästyseurojen sääntöjä ympäri Suomea? Ilahduttavasti näin on jo nuorempien jäsenten lisääntyessä käynytkin mutta paljon on vielä seuroja, joissa muutostöitä on tehtävä, jos seuran tai jopa koko alueen metsästystä halutaan pitää yllä. Halukkaita ja mukavia metsästäjiä on kyllä (varsinkin meissä naisissa!), kun ne vain osaisivat tulla juuri teidän seuraanne. Niissä voi olla ihan hauskoja tyyppejä ja oppivatpahan ihmisten tavoille seuran hauskan ilmapiirin seurauksena.

Oman alueen metsästyksen säilyvyys ja hyväksyttävyys on pitkälti jokaisen alueen ja yksittäisen metsästäjän harteilla. Niin kuin sinun esimerkiksi. Millaisen kuvan annamme ja miten avoimesti suhtaudumme kylän muuhun väkeen.

En tietenkään tiedä mistään mitään mutta olen soluttautunut muutamiin seuroihin ympäri Suomea, valenimellä ja peruukin kera. Peijaiset taitavat olla nykyisin vain metsästysseuran sisäinen ilonpito? Seurattomana vierasluvilla metsästävänä en pääse noihin kekkereihin mukaan. En ole kyllä kysynyt mutta ehkä suurin ongelma on se, ettei niistä bileistä paljoa puhuta. Jos kekkerit olisivat avoimet niin ehkä poikamiehillekin saattaisi ilmaantua vaimoehdokkaita. Aika moni haluaa raavaan metsästävän miehen nykypäivänä.

Metsästäjillä on siis perinne kokoontumisesta ja avokätisyydestä. Mitä sitten tapahtui? Pahimmillaan on lihaosuuksista tappelemista ja seurojen ovien visusti kiinni pitämistä. Minun maat, minun riistaeläimet, minun naiset, minun yksinäisyys… Olen yrittänyt miettiä tätä siltä kantilta, että jos minulla olisi paljon metsää niin mitä sitten? Olisinko avarakatseinen kaiken maailman metsästyshippejä kohtaan? Olisin. Kaikki kivat ja hyvin käyttäytyvät sekä komeat metsästäjät saisivat metsästää maillani ja naiset sekä nuoret tietenkin automaattisesti. Jo tuli ruuhka koska Haulikkohelmet Ry:ssäkin on jo 80 jäsentä.

Yleisvaikutelma on se, että Suomessa on seuroja, joissa hirvet kyllä metsästetään mutta pienpedot ja muu pienriista jätetään huomiotta, näin olen kuullut joten en perusta tätä tieteelliselle tutkimustiedolle. Sitten voi miettiä miksi metsäkanalintukanta on huonontunut. Pienpedoilla on omat haisevat käpälät pelissä. Silti seuraan ei päästetä uutta verta. Supimetsällekin pääsee 10 vuoden koejäsenyydellä, jonka jälkeen saa vasta kantaa asetta ja joka aamu täytyy olla tönkkökahvikeitettynä tulilla, vaikkei sinne ketään tulisikaan... niin on seuran säännöissä määrätty. Ja nyt sitten herneet ovat nenässä, jos ei vielä niin kohta ainakin.

Tietyistä keskusteluista huokuu kapeakatseisuus ja ylimielisyyskin. Verrataan harrastajia ja hardcore -metsästäjiä. Itsekin sorrun siihen vertailuun mutta pohdin sitä ehkä monesta erinäkökulmasta ilman oikeaa totuutta. Huvitun kuitenkin suunnattomasti jokaisesta ”Hardcore” -metsästäjäksi itseään kustuvasta hepusta. HC meininkiä korostetaan ja harrastuneisuutta jopa vähätellään. Hitto. Melkoista kikkelinvenyttelyä sanon minä. Olen kuullut myös lauseen ”Sinä et tiedä HC metsästyksestä mitään.” En niin, enkä haluakaan ja tuollaiseen seuraan minä en ainakaan halua päätyä. Tuntemani aktiivimetsästäjät, jotka elävät aidosti metsästyskauden mukaan eivät näe elämässään HC:tä, paitsi ehkä makuuhuoneen puolella. Apua, haluan landelle takaisin…

En siis ymmärrä miksi metsästäjien sisällä tarvitsee nokitella saavutuksillaan ja olemisellaan. Metsästäjän eettisissä ohjeissa korostetaan riistaeläinten, luonnon ja muiden ihmisten kunnioittamista sekä oikeudenmukaisuutta. Ja juu…kyllä minä HC -metsästäjät teitäkin kunnioitan ja varmasti tulen halaamaan jos ette haise pahalle.